Uusi vuosi, taas

Kävelen kotiin valojen ja varjojen välistä, nopeatempoisesti, vähän jäässä. Nautin silti jokaisesta askeleesta, häivähdyksestä, tuoksusta. Kirpeästä talviyöstä. Pistävän puhtaasta ilmasta, joka pureutuu läpi luiden, ytimien, ihan kaiken.

Olen aina pitänyt kotiin paluusta.

Oven saan auki, vaikka olen niin väsynyt, etten seuraavana aamuna tiedä miten olen saanut matkalaukun yläkertaan. 

Kotona on vielä joulu.

Kömmin peittojen alle ja nukahdan heti.

Tästä alkaa uusi vuosi. Taas kerran puhtaalta pöydältä. 

Aivan uuden näköinen ja tuntuinen. 

Ensimmäistä kertaa ilman äitiä.

Jouluvaloketju hyllyä reunustamassa. 

Miten suloista ja lohduttavaa valoa se tuokaan

aamuhämärään huoneeseen

Valot, nämä kauneimmat jotka löysin, ovat 

muodoltaan timantteja.

Varsin haavoittuvaisessa mielentilassa on elelty. 

Ihanin ja lohdullisin joulu takanapäin. Perheessä turvaudumme toisiimme; toistemme kaltaisiin juurettomiin, reväistyihin kulkijoihin.

Tänä aamuna halusin kirjata jotain tästä hetkestä, tästä tunnelmasta. 

Kotiin tultuani halusin vain itkeä. Mutta itkemiseenkin taisin olla liian väsynyt.

Nyt taas hyvin levännyt ja joululoma onneksi jatkuu.

💛  💛  💛

Tämän blogin tarkoitusta en ole sen kummemmin miettinyt. 

Enpä ole tätä silti poistanutkaan. Onhan tämä enemmänkin oma päiväkirjani kuin blogi. Merkistystä näillä hajanaisilla ajatuksilla taitaa olla vain minulle. Kiva palata tunnelmiin ja ajatuksiin myöhemmin.

2016 on jäänyt ilman yhtäkään merkintää. Merkityksellisiä tapahtumia on ollut enemmän kuin koskaan, ehkäpä juuri siksi. 

"Kun elämä täyttää päivän, jäävät muistiinpanot vajaiksi." 

                                                      - Eeva Kilpi (Naisen päiväkirja, 1978)

Vaihdoin blogin nimen, koska tämä tuntuu oikeammalta.

.

Nuoruudenrakkauksia

En yleensä halua palata nuoruudenrakkauksien luo.
Aina jännittää, tuntuuko se vielä samalta, onko se edelleenkin rakkaus. Vai ainoastaan ihastus?

Vai onko se kenties muuttunut vihastukseksi?

On kirjoja, joiden pariin en enää koskaan halua palata.
Ne menisivät pilalle uudelleen lukemisella.
Olin teini-ikäisenä rakastunut Yassar Kemalin kirjoihin.
Luin niitä tietysti suomeksi. Ne olivat kiehtovia. Hyviä. Keksin jokin aika sitten kirjastossa ottaa mukaani yhden Kemalin.

En kyennyt lukemaan kuin kymmenkunta sivua ja kirja oli haudattava. Lopullisesti. Ei kirjailijassa ollut mitään
vikaa tai kirjan sisällössä. Suomennos vaan oli suoranaista roskaa. Oliko arvostelukykyni ollut niin ala-arvoinen silloin
aikoinaan? Mitä ihmettä? Nyt ajattelen, että asian ydin on perspektiivi. En silloin tiennyt mitä tiedän nyt.

En ollut osannut vaatia parempaa kieliasua suomeksi.

Tiina-kirjoihin en ole voinut palata. Tiedän varmuudella etten pystyisi niitä lukemaan.
Runotytöt sen sijaan ovat kestäneet aikaa. Ja niin on Salainen puutarhakin.
Viisikoitakin pelottaisi ottaa uudelleen luettaviksi.

Alkukesästä minulle avautui tilaisuus luiskahtaa sisään
yhteen todelliseen nuoruudenrakkauteeni.

Olin reissannut teininä eri puolilla Eurooppaa,
mutta yksi paikka oli ylitse muiden: Kreikan saaristo.

Ja siellä yksi saari ylitse muiden: Ios!

Sain paluun Iokselle aivan yllättäen, suunnittelematta.
Olin ihastuksissani.
Itse kylä, hora, oli edelleen juuri sellainen kuin muistinkin.
Aika oli pysähtynyt. Iltapäivällä kylässä hohkasi äänetön kuumuus. Muutama laiska kissa loikoili varjossa.

Ihmisiä ei näkynyt. Pari kauppaa sivukujilla ristikot ovissa. Kauppiaat olivat siestaa viettämässä.

Vaeltelin kuumilla, puhtaiksi lakaistuilla, valkoisilla kujilla pysähdellen siellä täällä. Ja hengitin sitä kaikkea sisään. Hetkittäin pääsinkin siihen samaan tunnelmaan, siihen samaan olotilaan kuin olin päässyt silloin joskus.

Väriloistossaan räiskyvät kukat tuntuivat pitävän sisällään
pikkukylän salaisuudet.

Ketä täällä asuu nykyisin? Millaista on elämä tällä
saarella tänään?

Miten maan kokema kriisi koskee tällä
pikkusaarella asuvia?

Nämä tuulimyllyt olivat vielä pystyssä.


Joltakin näytti puuttuvan hattu, ja kunnostusta
tuskin kannattaa odottaa maan taloudellisen tilanteen vuoksi.

Taitavat myllyt kuulua osastolle muinaisjäännökset.
Kävin katselemassa myös uusia paikkoja joita oli rakennettu noiden vuosien jälkeen.


Tottakai pettymys oli suuri: allasbaareja, biletystä,kovalla pauhavaa musiikkia ja mieletön meno päällä.

Toki ymmärrän, että maailma muuttuu, ajat muutuvat.
On muututtava aikojen mukana.

Turismi on Kreikalle tärkeämpää tänään kuin koskaan. Silti minusta jotain oli pilattu, rantaa raiskattu. Eihän voida jäädä menneeseen. Minusta olisi ollut kiva löytää saari sellaisena kuin sen muistin.

Olihan silloinkin bileitä ja saari täynnä nuorta porukkaa.
Aikakausi oli kuitenkin toinen.

Silloin oltiin hippejä ja tanssittiin paljain jaloin aamunkoittoon asti.
Ah, sitä ihanuutta ja nuoruuden huumaa,
kaipuuta ja melankoliaa.

Oli ihanaa sittenkin saada palata johonkin,
joka oli ollut niin tärkeä osa omaa nuoruutta.

Suloinen aikamatka.

Ja niin, summa summarum, nuoruudenrakkaus
löytyi kuin löytyikin sieltä.


Ja on hengissä ja voi edelleenkin loistavasti.

 

Tämä kuva löytyi vanhempieni ullakolta.
Minun ottamani silloin joskus.


Nyt jo kellastunut, mutta voi miten kiva muisto tämä onkaan.
Kävin tismalleen samalla paikalla. Ja näyttihän se suunnilleen samalta edelleenkin.


Sama villioreganon tuoksu leijui ilmassa. Ja sirkkojen loputon siritys kuumuudessa, se oli siellä 
edelleenkin, samanlaisena vahvana, jatkuvana 
 iltapäivän konserttina. 

  Jotain uutta oli rakennettu, kylä on tietysti kasvanut.
Yllätyin miten paljon samaa fiilistä ja samoja tuntemuksia sain silti siellä edelleenkin kokea.


Ja söin koko reissuni parhaan aterian pikkuisessa tavernassa.
Sain loistavaa palvelua ja sydämellisen vastaanoton.

Taisin olla ainoa asiakas juuri silloin.


Halusin jäädä sinne, muuttaa sinne asumaan.
Pikkuruisen valkoiseksi kalkitun talon yläkertaan.
Saisi istuskella terassilla ja katsella loputtomia auringonlaskuja. 


Miten ihmeessä ulkomaalainen meikäläinen 
tulisi toimeen siellä, sitä en tiedä.


Unelias ihanuus ympärillä oli kyllä jotain
uskomattoman houkuttelevaa.   

Ehkä jonain päivänä...

Vuodesta toiseen

Kaukaisuudet

(Sàndor Weöres)

Mistä tuuli huojahti puutarhaan?
Kaukaa, vuorien takaa, missä
vierasta kieltä puhutaan.

Mistä kasteiseen yöhön valo kohoaa?
Kaukaa, vieraista tähdistä, jotka
vain ajatus saavuttaa.

Mistä puhkeaa hengen-vavahdus?

Kaukaa, sieltä, missä loppuvat tähdet,

minne ei yllä ajatus.

teksti:

Sàndor Weöres

Kaivojen maa, 1970

suom. Anna-Maija Raittila