Kuljettaja vastaili leppoisasti jutustellen kun ensiksi keksin aloittaa upeista kevätsäistä. Hän ei välittänyt aiheen tavanomaisuudesta, totaalisesta mielikuvituksen puutteesta, vaan tarttui tilaisuuteen kun tarjottiin. Muutamassa minuutissa keskustelu olikin mitä mielenkiintoisin. Tämä mies oli nimittäin kotiin kävellessään työvuoron päätyttyä nähnyt maamme ohitse kiitävän meteoriitin. Useita tähden lentoja aiemmin nähneenä hän heti huomasi, että tässä oli jotain erilaista, erikoisempaa. Ei niitä niin usein elämän aikana tule vastaan.
Olin ihmeissäni. Aika ainutlaatuista. Tuollainen oli minulta kokematta.
Hän oli puolestaan ihmeissään kun kerroin, että olin nähnyt useammatkin revontulet. Se oli häneltä vielä kokematta.
Kuvasin yksityiskohtaisesti ne komeimmat, jotka olin nähnyt kesäiltana leirintäalueella vuosia sitten.
Jokainen meistä tarvitsee sen oman viisitoista minuuttia, sanoi sitten tämä minua kuljettava mies.
Ja kertoi siitä omastaan. Kesäisin hän ajaa mielellään yövuoroa. Kadut ovat autiot ja hiljaiset, on valoisaa, siinä on sitä jotakin. On upeaa kun on niin hiljaista. Ja sitten vuoron päätyttyä hän kävelee kotiinsa, varhaisen aamun hiljaisuudessa, niityn poikki. Siinä ylitetään oja ja sitten hän pysähtyy. Ja sitten on se hetki. Juuri se hetki, tiedäthän.
Juu, tiedän kyllä.
Olimme taas hiljaa.
Sitten minä puolestani kerroin siitä miten ahdistunut olin aiemmin kun asuin suurkaupungin keskustassa. Viikonloppuisin vuokrasimme kaveriporukalla auton, jotta pääsisimme maalle, vuorille, vihreään puhtaaseen raikkauteen. Rauhaan. Siellä sitten vain oltiin. Ihan hiljaa. Ja hengiteltiin.
Myös syötiin, kiipeiltiin bambuissa, naurettiin.
Tankattiin sisään vihreyttä, että jaksaisi taas elää asfalttiviidakossa.
Suomalainen tarvitsee tilaa. Ilmaa. Hiljaisuutta.
Niin. Ihminen tarvitsee.
Olimme taas hiljaa.
Taisimme olla sielunsisaruksia.
Sitten hän jatkoi.
Hänen elementtinsä on kuitenkin meri.
Pikkuisena pojannassikkana hän pääsi isän matkaan merille. Mentiin Mustallemerelle asti. Nähtiin satamia, kaupunkeja, aavaa merta ja myrskyjä. Mentiin usean maan ja kulttuurin halki. Baku ja Batumi olivat paikkoja, joissa hän oppi miltä öljy haisee. Sen hajun hän muistaa, se palaa jostain aina silloin tällöin. Mitään muuta ihan samanlaista ei ole.
Sen matkan jälkeen hän aloitti eka luokan, oli kaksi viikkoa myöhässä lukukauden alusta. Tuon pienen pojan maailmaa täysin mullistaneen reissun jälkeen hänet istutettiin pulpettiin ja alettiin opetella miten tehdään ympyröitä lyijykynällä kouluvihkoon.
Nauroimme ääneen molemmat.
Sanoin, että se tuntui mielettömältä kaiken sen jälkeen mitä hän oli kokenut ja nähnyt.
Kävin keskustelua selvästikin viisaan miehen kanssa. Hän sanoi, että hyvähän se vain oli. Se antoi pikkumiehelle perspektiiviä. Hyvää vastapainoa niille merten seikkailuille.
Piti lapsen maan pinnalla.
Tähän asti en ollut nähnyt hänestä muuta kuin niskan ja selkämyksen. Istuin niin, että en nähnyt hänen kasvojaan edes peilistä, eikä hän minun. Taksiin noustessani en ollut kiinnittänyt huomiota hänen ulkonäköönsä.
Hän oli huomioinut minusta sen, että kissan kori oli rottinkinen, oikea kori-kori, ei muovia. Hänestä kopan pyöreä muoto oli myös viehättävä.
Tiesimme toisistamme jo nyt enemmän kuin moni pitkänkin tuntemisen jälkeen.
Kissa valpastui, se tunnisti, että oltiin tultu kotiin. Harmillista, nyt jo.
Kuskini kääntyi. Kasvot olivat rokonarpiset, elämää nähneet, mutta nuoremmat kuin miksi hänet olin ajatellut, vähän väsyneet. Silmät lempeät.
Tunsin itseni jotenkin etuoikeutetuksi, että olin saanut juuri hänet kuljettajakseni.
Miehen, joka pysähtyi aamun varhaisina hetkinä niityn reunaan, mutaisen ojan penkalle. Miehen, joka oli seilannut meriä ja nähnyt meteoriitin lennon. Ja tunsi aina joskus öljyn hajun nenässään.
Suurin osa meistä tietää missä ollaan juuri nyt. Monet tietävät ainakin suurin piirtein mihin olemme menossa.
Tässä oli ihminen, joka tiesi tarkalleen mistä oli tullut.
