Joulukortti 2

Lähetin ystävälleni joulukortin.

Viestiksi siihen kirjoitin tämän pikku runon, joka mielestäni sopii mainiosti juuri tähän jouluun.

Runo on Mirjami Lähteenkorvan hieno Poika ja kynttilä.

Poika ja kynttilä

Pieni kynttilä,

kun sinä olet kanssani tässä huoneessa,

en pelkää.

Pieni kynttilä,

kun sinä lämmität kylmää kättäni,

minun on hyvä olla.

Olisi varmasti hauskaa

osata valaista ja lämmittää

niin kuin sinä -

Pieni kynttilä,

sinä olet tänään pienempi kuin eilen!

Itketkö sinä?

Jotain, aivan kuin kyyneleitä

vierähti juuri alas.

Sitäkö sinä itket,

että tulet aina pienemmäksi,

sinä pieni, rakas kynttilä?

Mutta minä, 

minä tahdon kasvaa suuremmaksi.

Kerran olen yhtä suuri kuin isä.

Silloin näytän,

mitä minä osaan

ja kaikki katsovat ja ihmettelevät minua.

Pieni kynttilä,

voi, kuinka sinä raukka olet pieni!

Minä sammuttaisin sinut,

että et kuluisi aivan loppuun,

mutta minä tarvitsen sinua,

kun on pimeä ja kylmä,

ja sinä valaiset ja lämmität.

Pitääkö aina tulla pienemmäksi, 

että voi valaista ja lämmittää?

Runoon littyy yksi lapsuuden joulumuistoistani. 

Nimittäin lausuin sen - olisinko ollut kahdeksan vai yhdeksän -vuotias - kotikyläni kirkossa. 

Ei se ollut jouluaaton jumalanpalvelus, olisiko ollut joku adventtiajan iltatilaisuus. Pienen ihmisen mielestä mitään niin juhlallista tuskin oli olemassakaan.

Seisoin kirkon edessä yksin, kädessäni pieni kynttilä, jonka liekki lepatti vetoisessa kirkossa niin että pelkäsin sen sammuvan minä hetkenä tahansa. 

Mutta enemmän kuin kynttilän liekki lepatti pikkuinen sydämeni. Jännitin tuota juhlallista hetkeä niin, että edelleenkin muistan sen valtavan huminan kun laukkaavan sydämen hakkaus tuntui täyttävän koko kirkon. 

Tärisin hallitsemattomasti koko esityksen ajan.

En itse muista miten paljon takeltelin sanoissa, 

mutta kunnialla esitys on kuulemma mennyt.

Olin pukeutunut ruskeaan keinonahkaiseen liivihameeseen, jonka alla valkea pusero ja jalassa hohtivat mustat kiiltonahkakengät. 

Se oli hienointa mitä minulla oli.

Ja miksikö valitsin tämän kauniin ja vähän lapsenomaisen runon ystäväni korttiin?

Ehkäpä juuri tuon lopussa olevan ajatuksen vuoksi. 
"Pitääkö aina tulla pienemmäksi, että voi  valaista ja lämmittää?"

Ystäväni on vaatimaton ja taustalla pysyttelevä ihminen.

Omasta mielestään väritön ja huomaamaton. 
Sitä hän ei tietenkään todellisuudessa ole.

Hän on yksi kauneimmista ihmisistä jonka tunnen.

Hänellä on ilmiömäinen kyky luoda 

valoa ja lämpöä ympärilleen.

Siksi tämä runo.

Kiitos sinulle!

Joulukortti 1

Sain ihanan joulukortin.

Se tipahti postiluukusta paperisena, vanhanaikaisen hillittynä ja kauniilla joulumerkillä varustettuna.

Mikä riemu onkaan saada ihan oikeaa kirjepostia. Harvinaista ja ylellistä! Jouluisen kirjekuoren avaaminen tuntui yhtä juhlavalta kuin lapsena lahjojen avaaminen aattoiltana.

Istuuduin pöydän ääreen ja avasin sen vasta kun olin sytyttänyt tuikut punakultaisiin pikkulyhtyihin.

Kortti oli ystävältä ja sen sisältä löytyi tämä Aila Meriluodon runo:

Jotakin tapahtuu

Keto nukkui.

Uneensa kukkanen kuuli

miten ylitse hulmahti yöllinen tuuli

ja kuiskasi: Jotakin tapahtuu.

Vähän kukkanen raotti umpuista terää:

Sydänyöhän nyt on.

Ei, vielä en herää.

Vaan heikosti värähti öljypuu.

Joku lammas kedollaan päätään käänsi

ja mättään juuressa sirkka äänsi

ja silmät pienten eläinten

kuin lyhdyt syttyivät 

siellä ja täällä.

Jokin levottomuus oli nurmikon päällä,

jokin sanaton sanoma, ihmeellinen.

Ja katso: kaikki ne valvovat tässä,

kedon pienet oliot pimeässä

joka ylitse mustana kuin meri lyö.

Ja se uninen kukkakin toisten lailla

on äkkiä auki, pelkoa vailla.

Ja siinä se on: valo! Jouluyö!

Boggenvilla ryhdistäytyy

Ystäväni koti paketoitiin alkusyksystä.

Hän asustelee hupun sisässä kolmisen kuukautta.

Julkisivua kohennetaan. Kaupunki pesee kasvojaan, ja hyvä niin.

Ystäväni pyysi minua ottamaan hoiviini kaksi kasvia, jotka eivät jaksaisi kolmea kuukautta ilman päivänvaloa. Kodissanihan on paljon valoa ja minulla on parveke.

Adoptiolapseni olivat joulukoriin istutettu muratti ja suhteellisen korkeaksi ehtinyt boggenvilla. Kaksi kaunotarta. Boggenvilla kuitenkin kuivahko ja ilman kukintoa. Asetin ne parvekkeelle, olihan vielä ihan suotuisat ilmat ja annoin niille vettä ohjeistusten mukaan.

Muratti oli tullessaan hyväkuntoinen ja tykästyi parvekkeeseeni heti. Se  otti jämäkän, suoraryhtisen asennon ja katseen valoa kohti. Se asettui uuteen paikkaansa mainiosti.

Boggenvilla taas ei selvästikään pitänyt uusista järjestelyistä ja ehkä ei muuttamisesta ollenkaan. Se alkoi pudotella lehtiään ja näytti alakuloiselta. Ymmärsin toki: eihän siltä oltu kysytty mitään. Tempaistiin vain pois ja kannettiin kankaisessa kassissa niin ettei se edes nähnyt minne sitä vietiin.

 Kastelin sitä ja kääntelin enemmän valoa kohti, uusiin asentoihin. 

Sitten kun ensimmäiset kylmät yöt hiipivät parvekkeelleni, siirsin sen sisälle.

Etsin sille sopivan paikan nurkkauksessa, jossa se saisi valoa, mutta myöskin voisi nojata hentoa varttaan seinää vasten.

Se jatkoi lehtien pudottelua uudesta paikasta ja jatkuvasta vedensaannista huolimatta.

Aamuisin menin sitä katsomaan sydän kylmänä. Ja lakaisin aina yön aikana pudonneita lehtiä pois.

Se riisuutui riisuutumistaan kunnes oli pelottavan alaston, pelkää hoikkaa ja käyristynyttä vartta.

Silti omalla tavallaan kaunis niin riisuttuna ja rujonakin.

Karun kaunis.

Ajattelin että jokin ei ollut kohdallaan, en vain tiennyt mikä.

Yritin jutellakin sille varovasti, vähän niinkuin tehdään tuttavuutta. Kyselin vointia sun muuta. Vastaukseksi sain vain vienon kumarruksen ja lattialle rapsahtavan, kuivan lehden.

Ihmettelin sen tilannetta. Voisiko sillä olla tulevaisuutta? Kuinka kauan se jaksaisi alamäkeään? Oliko se tuhoon tuomittu? Pelastaisiko sitä mikään?

Olin lähdössä pidennetylle viikonloppureissulle. Päätin, että palatessani en kestäisi löytää täysin kuihtunutta kasvia. Tein lähtövalmistelujani ja annoin neitokaiselle hyvän annoksen vettä, suorastaan kylvetin sitä. Eipä ainakaan kärsisi kuivuudesta hiljaisessa yksinolossaan.

Palatessani minua odotti henkiinheräämisen ihme.

Boggenvilla seisoi selvästi vahvistuneena, uusissa voimissaan. Se oli pukannut pikkuisia, hennonvihreitä lehtiä poissaollessani. Uusia, vahvoja alkuja.

Se oli selvästikin nauttinut yksinolostaan. Ja runsaasta vedestä.

Vaikka se lähtiessäni nojailikin seinään, oli se nyt irrottautunut ja seisoi omillaan, pystyssäpäin.

Ylväänä ja ryhdikkäänä.

Olin ollut poissa vain neljä päivää. 

Ehkä se yksinäisyydessään vaan päätti, että nyt saa tämä pelleily riittää, olkoon, ei kai tässä muu auta kuin jatkaa... elämä jatkukoon.

Yhtään ainoaa vanhoista lehdistään se ei ole säästänyt.  Sillä on täysin uusi elämä.

Ja löysinpä ihastuksekseni jokin aika sitten vaaleanpunaisia nuppujakin. 

Uudistunut kaunotar. Täydellinen.

 Tätä ihaillessani kuuntelen Schubertin Serenadea. 

Malttamaton

Istun ja nautin levollisesta sunnuntaista.  Ulkona maisema on marraskuisen alaston. Ilmassa sateen jälkeistä tummuutta ja alakuloakin.

Elelen hartia- ja niskahieronnan jälkimainingeissa. Kun niitä jumiutunieta kohtia avataan, melkein aina on seurauksena joku kipu tai kolotus seuraavalle päivälle. Niinpä kävi tälläkin kertaa, aamulla tuskin sain päätäni kääntymään.

En voinut katsoa taakseni.

Voisi sanoa, että onneksi tietenkin.

Suuntahan pitäisi ollakin vain eteenpäin.

Kohta pitää alkaa valmistautua ulos lähtöön. Odotan jännityksellä alkaako sataa uudelleen, vai pääsenkö matkaan kuivin jaloin.

Eilinen meni työntuiskeessa. Vielä illalla jouduin lentoasemalle kaukaa saapuvaa ihmistä vastaan. Siinä odotellessa näin yhden jos toisenkin jälleennäkemisen. Niitä on aina yhtä mukava tarkkailla.

Yksi koskettavimmista oli kun vaikutusvaltaisen näköinen, hentoinen suvun isoäiti asteli porteista ulos täyspitkään pukuun sonnustautuneena. Lapset ja puolisot ja suloistakin suloisempi pikkuinen lapsenlapsi ympäröivät hänet hetkessä. Kaikki vuorollaan tervehtivät häntä poski- ja käsisuudelmin. Isoäiti käveli ryhdikkäänä kuin kuningatar rakkaittensa ympäröimänä ja hänestä suorastaan pursusi suuri ylpeys niin komeasta perheestä ja - ennenkaikkea - rakastettuna oleminen.

Hänen kulttuuriinsa kuuluva ikäihmisten syvä kunnioitus sai minut liikuttumaan.

Viime aikoina on menty täysillä, sekä töissä että vapaalla.

Olen käynyt sirkuksessa, ja kyllä olikin nautittava esitys. Olen kokannut enemmän kuin tavallisesti, olen vieraillut ja minulla on käynyt vieraita.

Olen silti ehtinyt nauttia pitkistä pimeistä illoista kotona rauhoittuen.

Pyöräytin glögikaudenkin käyntiin jo yhtenä iltana. Siitä tuoksusta ja lämmöstä tulee niin joulunalustunnelma. Vaikka aikasessahan tässä ollaan.

Olen toivoton jouluihminen, nautin niistä tuoksuista, melodioista, tunnelmista, siitä kaikesta pienestä valmistelusta valtavasti.
En kuitenkaan ota mitään suorittamispaineita, teen vain niin paljon kuin tuntuu kivalta. Ja parasta on sitten se kun saa vain olla ja rauhoittua, nauttia.

Marraskuuhun kuuluu erottamattomana kirjojen pariin palaaminen.

Yhtälailla kuin kynttilät, kaakao, Geishat (miksi, kysyn miksi, niiden piti keksiä vielä keksitkin, olin jo muutenkin hurahtanut geishoihin niiden kaikissa aiemmissa olomuodoissaan!!) glögi ja marraskuumusiikki.

Nyt pitäisi keksiä mitä päälle kun mennään katsomaan esitystä, jonka nimi on Pariisin taivaan alla. Mitäköhän pariisilaistyylistä voisi kaapistani löytyä? Apua apua. Yksi pikkumustakin on, mutta lyhythihainen.
Pitää päästää mielikuvitus valloilleen. Eiköhän jotain keksitä.

Ah, ja kiva kun ilma on juuri kirkastunut.

Marraskuun illoissa on väkisinkin jonkinsorttista malttamattomuutta.

Tässä yksi lempparinaisartistini Jennifer Warnes malttamattomana.

Pyrähdyksiä

Pistäydyin viikonloppuna lumen ihmemaassa. 

Olin jo unohtanut miten äärettömän kaunista ja puhdasta siellä voikaan olla.

Lumi. Mikä ihanuus.

Teki mieleni heittäytyä ja peittyä siihen.

Hypellä ja hypähdellä.

Loikkia ja pyrähdellä.

 

Kieriskellä.

Kaivautua siihen.

Maistella sitä.

Ja kuvata.

Päädyin hyppelehtimään, loikkimaan ja pyrähtelemään.

Kävelin takaperin ja hypin yhdellä jalalla. 

Kyllä sitä maistoinkin.

Etupäässä kuvasin.

Koskemattoman ensilumen ensikosketuksessa.

 

Sinisen hämärän rajamailla liikuttiin.

Ihanaa ja puhdasta. 

Täysin äänetöntä, 

kunnes...

...ihan läheltä pyrähti joku suuri lintu lentoon.

Näin mitä ihanimpia taideteoksia.

Itse tein jälkiä ja polkuja.

Enkelinkin, jolta jäi toinen siipi puuttumaan.

Kun palasin takaisin syksyyn 

tuntui kuin olisin käynyt toisessa ajassa 

ja toisella planeetalla. 

Aika olikin tepastellut poissaollessani taaksepäin.

Ensimmäinen lumihiutale

Eilen oli vuorossa taas yksi riemukas jälleennäkeminen.

Tapasin tuttavuuden kahdentoista vuoden takaa. 

Olin tavannut nuoren, kirkassilmäisen opiskelijapojan oleillessani Intiassa. Hän opiskeli teologiaa suunnitelmissaan katolisen papin ura. Hän oli yltiöpäisen idealistinen. Hän halusi palvella, antautua Jumalalle ja lähimmäisistä huolehtimiseen.

Pikkuruinen energiapakkaus ja suloinen miehenalku oli yhtä hymyä ja hymypoikaa ja kaikessa vilpittömyydessään suorastaan liikuttava.

Nyt edessäni seisoi noin nelikymppinen munkkimaisesti päälaelta kaljuuntunut, väsyneen oloinen mies. Hän oli pukeutunut ylisuureen vaaleaan villapaitaan. Hän oli saanut sen Pariisissa, kun täällä Europaassa on niin kylmä. 

Nekin vähäiset hiukset, jotka kehystävät hymyileviä ja edelleenkin poikamaisia kasvoja ovat hyvää vauhtia harmaantumaan päin.

Hän on Euroopan kierroksellaan, jota varten hän on säästänyt viimeiset neljä vuotta. Hän valitsi Helsingin heti Pariisin jälkeen, jotta säästyisi siltä oikealta kylmältä talvelta. Tämäkin syksyinen ja kuurainen ilma on hänelle kylmintä, mitä hän on koskaan kokenut.

Hänen kunniakseen taivaalta leijaili alas muutama haituvainen lumihiutalekin.

Ylenpalttinen idealismi oli vaihtunut arkeen ja kovaan työntekoon. Ja vastuullisiin tehtäviin. Hän vastaa etelässä sijaitsevan noin 600:n perheen seurakunnasta, suuresta koulusta ja taitaapa vastata muutenkin koko alueensa katolisesta toiminnasta. 

Vastuut ja haasteet (lue:ongelmat) ovat suuret. Siltikin hän edelleen kokee etuoikeudekseen palvella, auttaa, ohjata ja pitää huolta. 

Tunnistan tuon saman vuosien takaisen idealistin kyllä nykyisten taakkojen ja huolienkin alta. Ihmettelen sitä omistautuneisuutta, sitä paloa, joka edelleenkiin paistaa hänen olemuksestaan.

Siinä seisoo habitukseltaan pieni, rakkaudessaan suuri ihminen.

Isäksi en sentään osannut häntä kutsua.

Vakuutuin keskustelujemme päätteeksi siitä, että tuollainen henkevä-universaali-huolenpito-myötätunto-välittämisrakkaus on sitä kauneinta. 

Pyyteetön rakkaus. 

Agape. 

Kun rakastaa ja vaan rakastaa. 

Ei siksi vaan kaikesta huolimatta.

Tuo palveleminen ja omistautuminen on tuonut tälle pienelle Isälle onnen. Hän on tyytyväinen siinä elämässä, niissä rakkauden puitteissa, jotka hän on valinnut.

Ihailen Isää ja olen onnellinen hänen puolestaan.

Ihmettelen miten tuohon päästään. Jokainenhan tekee omien valintojensa mukaan. Jokainen tallaa polkuaan omaan tahtiinsa ja omalla tyylillään. Ei tuollainen kutsumus ole suinkaan kaikille. Vain harvoille ja valituille.

Vaikka koen että minulta ei tuota samaa odoteta, siitäkin huolimatta sitoudun ajatukseen, että 

haluan minäkin rakastaa enemmän. 

Laskuvarjot nimeltä lehdet

Minun maailmani on hiljainen maailma. 

Ei suinkaan äänetön, mutta hiljainen. 

Paljon turhaa olen onnistunut karsimaan pois. Onneksi.

Tilalle on tullut hiljaisuutta, tilaa, kiireettömyyttä, rauhaa. 

Paljon olen antanut mennä. 

Luopumisen prosessi on kuitenkin jatkuvia valintoja,
tuskinpa sitä ihminen koskaan on valmis.

Viihdyn hiljaisessa maailmassani.

Miten nautinkaan tästä vuodenajasta. Luonnon hiljaista muutosta on ihmeellistä
seurata. Ajelen pyörällä ja nautin puhaltavista tuulista kasvoillani. Tuulista, jotka
kaikessa melankolisuudessaan ovatkin yllättäen täynnä
toivoa uudesta.

Hiljainen maailma on yksinkertainen.

 Konstailematon.

Hiljaisuudessa kuulee yllättävän
paljon.

Päädyin tänään järjestelemään vaatekomeroitani ja - vihdoinkin - pakkaamaan kesävaatteeni pois. Jo useampana viikonloppuna se oli pitänyt tehdä,
mutta nyt lopultakin sain sen tehdyksi. Jokasyksyinen operaatio, jota
siirrän aina niin pitkään kuin mahdollista.

Sitten piilotin kaiken kesäisen massiiviseen punaiseen
 matkalaukkuuni ensi kesää odottamaan.

Lokakuuhunhan littyy luonnollisesti luopumista.

 

Luonto luopuu upeasta väriloistostaan, puut lehdistään. Niitä leijailee ympäriinsä
kuin pikkuriikkisiä laskuvarjoja. Katukiveykselle pudotessaan ne
aloittavat vauhdikkaan tanssinsa ja pyörivät
aikansa tuulten mukana.

Hedelmiäkin ropsahtelee maahan säännöllisin väliajoin. 

Päivä luopuu valostaan ja alistuu sovinnolla olemaan lyhyempi
kuin kesällä. 

 Syksyisessä hiljaisuudessa ihmismieli rauhoittuu.

Hiljaisuutta alkaa arvostaa oikealla tavalla kun 

on elänyt niin ettei sitä ole ollut. Tai näin ainakin minä ajattelen.

Minulla oli vieras käymässä viime viikolla ja sain kunnian viedä häntä paikasta toiseen. Helsingin pikkukatuja kolusimme. Kauppatorin hyytävässä telttakuppilassa joimme kuumat kaakaot. Porvoo ja Talinna ovat vieraille ne pakolliset ja aina yhtä upeat. Ja voi miten ihanaa niissä olikin käydä juuri nyt näinä aurinkoisina ja värikkäinä päivinä.

Tämän sivun kuvat ovat näistä kahdesta huimasta kaupungista.

Lokakuun alun hiljaisissa illoissa olen kuunnellut upeaa
Dusty Springfieldiä, jonka kaihoisat ajatukset
pyöriskelevät mielessä
 tuulimyllyn tavoin .