Ei kenenkään maalla

Kahden vuoden välissä liikutaan ei-kenenkään-maalla.

Eilisestä saa mukaansa ottaa mitä haluaa - muistot, kaiken oppimansa, rakkauden, 
kyyneleetkin. Osan saa sovinnolla vierittää pois matkasta.

Tienristeyksessä seistessä kivointa on katsoa eteenpäin ja valita se mukavammalta 
näyttävä polku. Sitä kuitenkin näkee vain ihan vähän matkaa, seuraavaan 
käännöskohtaan asti.

Sehän tästä tekeekin niin

jännittävää.

Talvipäivä seisahtui tapansa mukaan juuri niin kuin se tekee joka vuosi. 
Se osaa asiansa.

Minun oli sen sijaan vaikeampaa seisahtua.

Päälle oli jäänyt työasioihin liittyen jonkinsorttinen epämääräinen mieliala, alavire. 
Sitä yritin ravistaa.

Aluksi en siihen pystynyt.

Vei aikansa päästä sisään jouluun.

Sitten kun lopulta pääsin

ihana joulu olikin.

Oleilimme perheen kanssa kaikessa rauhassa, ajan kanssa. Joulumusiikki soi pehmeästi taustalla ja ulkona säestivät vuoden pimeimmät hetket.

Söimme kovin herkullisesti, kevyesti.Vain sitä mitä teki mieli.

Toisaalta koetin rikkoa suklaansyönnin maailmanennätystä.

Tuskin sitä rikottiin, mutta aika lähelle päästiin.

Kirjapinoa luin ylhäälta alaspäin ja välillä taas alhaalta ylöspäin.

Ja nukuin viime aikojen ikäviä asioita pois.

Seisahtunutta ja taas hitaasti liikkeelle lähtenyttä talvipäivää katselin ikkunasta.

Sieltä avautui näkymä oravien akrobaattiesityksiin ja pähkinöiden piilottamispuuhiin.

Oravista rohkein oppi tuntemaan ääneni ja tulikin hakemaan Digestiven puolikkaita aika läheltä.

Isältä ne otetaan kädestä.

Värityksenä sininen hämärä, 

harmaa hämärä, 

violettiin vivahtava tummansininen hämärä 

ja toisinaan lähes valkoinen, 
haalistuneen päiväpeiton värinen hämärä. 

Valoa kohti kovasti ponnisteltiin.  

Uutta vuotta vastaanotin ystävien kanssa. Saunoimme ja nautimme hyvää ruokaa. 

Ulkona paukkui ja rätisi. Yhtään ilotulitusta en nähnyt vaikka kuistilla saunan jälkeen istuinkin.

Kävimme läpi viime vuoden kohokohdat ja mietteet juuri nyt. Toiveetkin. Jokaisella on omat haasteemme ja tulevaisuus auki.

Aika ihana niin.

Tätä kysymystä päädyimme pohtimaan kun kello löi kahtatoista:

Miten hankitaan elämä?

Kun se meillä jo on.

Joulukortti 2

Lähetin ystävälleni joulukortin.

Viestiksi siihen kirjoitin tämän pikku runon, joka mielestäni sopii mainiosti juuri tähän jouluun.

Runo on Mirjami Lähteenkorvan hieno Poika ja kynttilä.

Poika ja kynttilä

Pieni kynttilä,

kun sinä olet kanssani tässä huoneessa,

en pelkää.

Pieni kynttilä,

kun sinä lämmität kylmää kättäni,

minun on hyvä olla.

Olisi varmasti hauskaa

osata valaista ja lämmittää

niin kuin sinä -

Pieni kynttilä,

sinä olet tänään pienempi kuin eilen!

Itketkö sinä?

Jotain, aivan kuin kyyneleitä

vierähti juuri alas.

Sitäkö sinä itket,

että tulet aina pienemmäksi,

sinä pieni, rakas kynttilä?

Mutta minä, 

minä tahdon kasvaa suuremmaksi.

Kerran olen yhtä suuri kuin isä.

Silloin näytän,

mitä minä osaan

ja kaikki katsovat ja ihmettelevät minua.

Pieni kynttilä,

voi, kuinka sinä raukka olet pieni!

Minä sammuttaisin sinut,

että et kuluisi aivan loppuun,

mutta minä tarvitsen sinua,

kun on pimeä ja kylmä,

ja sinä valaiset ja lämmität.

Pitääkö aina tulla pienemmäksi, 

että voi valaista ja lämmittää?

Runoon littyy yksi lapsuuden joulumuistoistani. 

Nimittäin lausuin sen - olisinko ollut kahdeksan vai yhdeksän -vuotias - kotikyläni kirkossa. 

Ei se ollut jouluaaton jumalanpalvelus, olisiko ollut joku adventtiajan iltatilaisuus. Pienen ihmisen mielestä mitään niin juhlallista tuskin oli olemassakaan.

Seisoin kirkon edessä yksin, kädessäni pieni kynttilä, jonka liekki lepatti vetoisessa kirkossa niin että pelkäsin sen sammuvan minä hetkenä tahansa. 

Mutta enemmän kuin kynttilän liekki lepatti pikkuinen sydämeni. Jännitin tuota juhlallista hetkeä niin, että edelleenkin muistan sen valtavan huminan kun laukkaavan sydämen hakkaus tuntui täyttävän koko kirkon. 

Tärisin hallitsemattomasti koko esityksen ajan.

En itse muista miten paljon takeltelin sanoissa, 

mutta kunnialla esitys on kuulemma mennyt.

Olin pukeutunut ruskeaan keinonahkaiseen liivihameeseen, jonka alla valkea pusero ja jalassa hohtivat mustat kiiltonahkakengät. 

Se oli hienointa mitä minulla oli.

Ja miksikö valitsin tämän kauniin ja vähän lapsenomaisen runon ystäväni korttiin?

Ehkäpä juuri tuon lopussa olevan ajatuksen vuoksi. 
"Pitääkö aina tulla pienemmäksi, että voi  valaista ja lämmittää?"

Ystäväni on vaatimaton ja taustalla pysyttelevä ihminen.

Omasta mielestään väritön ja huomaamaton. 
Sitä hän ei tietenkään todellisuudessa ole.

Hän on yksi kauneimmista ihmisistä jonka tunnen.

Hänellä on ilmiömäinen kyky luoda 

valoa ja lämpöä ympärilleen.

Siksi tämä runo.

Kiitos sinulle!

Joulukortti 1

Sain ihanan joulukortin.

Se tipahti postiluukusta paperisena, vanhanaikaisen hillittynä ja kauniilla joulumerkillä varustettuna.

Mikä riemu onkaan saada ihan oikeaa kirjepostia. Harvinaista ja ylellistä! Jouluisen kirjekuoren avaaminen tuntui yhtä juhlavalta kuin lapsena lahjojen avaaminen aattoiltana.

Istuuduin pöydän ääreen ja avasin sen vasta kun olin sytyttänyt tuikut punakultaisiin pikkulyhtyihin.

Kortti oli ystävältä ja sen sisältä löytyi tämä Aila Meriluodon runo:

Jotakin tapahtuu

Keto nukkui.

Uneensa kukkanen kuuli

miten ylitse hulmahti yöllinen tuuli

ja kuiskasi: Jotakin tapahtuu.

Vähän kukkanen raotti umpuista terää:

Sydänyöhän nyt on.

Ei, vielä en herää.

Vaan heikosti värähti öljypuu.

Joku lammas kedollaan päätään käänsi

ja mättään juuressa sirkka äänsi

ja silmät pienten eläinten

kuin lyhdyt syttyivät 

siellä ja täällä.

Jokin levottomuus oli nurmikon päällä,

jokin sanaton sanoma, ihmeellinen.

Ja katso: kaikki ne valvovat tässä,

kedon pienet oliot pimeässä

joka ylitse mustana kuin meri lyö.

Ja se uninen kukkakin toisten lailla

on äkkiä auki, pelkoa vailla.

Ja siinä se on: valo! Jouluyö!