Sain ihanan joulukortin.
Se tipahti postiluukusta paperisena, vanhanaikaisen hillittynä ja kauniilla joulumerkillä varustettuna.
Mikä riemu onkaan saada ihan oikeaa kirjepostia. Harvinaista ja ylellistä! Jouluisen kirjekuoren avaaminen tuntui yhtä juhlavalta kuin lapsena lahjojen avaaminen aattoiltana.
Istuuduin pöydän ääreen ja avasin sen vasta kun olin sytyttänyt tuikut punakultaisiin pikkulyhtyihin.
Kortti oli ystävältä ja sen sisältä löytyi tämä Aila Meriluodon runo:
Jotakin tapahtuu
Keto nukkui.
Uneensa kukkanen kuuli
miten ylitse hulmahti yöllinen tuuli
ja kuiskasi: Jotakin tapahtuu.
Vähän kukkanen raotti umpuista terää:
Sydänyöhän nyt on.
Ei, vielä en herää.
Vaan heikosti värähti öljypuu.
Joku lammas kedollaan päätään käänsi
ja mättään juuressa sirkka äänsi
ja silmät pienten eläinten
kuin lyhdyt syttyivät
siellä ja täällä.
Jokin levottomuus oli nurmikon päällä,
jokin sanaton sanoma, ihmeellinen.
Ja katso: kaikki ne valvovat tässä,
kedon pienet oliot pimeässä
joka ylitse mustana kuin meri lyö.
Ja se uninen kukkakin toisten lailla
on äkkiä auki, pelkoa vailla.
Ja siinä se on: valo! Jouluyö!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti