Eloon jäänyt

Täällä yksi, joka lukeutuu listojen tekijäksi, listaajaksi. 

Listat pysyvät joskus päässäni, joskus ne päätyvät paperille. 

 Joskus lennähtävät pois kuin voikukan haituvat 

ja niitä ei enää ole.

Veivilistat ovat nykyisin suosittuja, listat siitä mitä kaikkea itsekukin haluaa 

tehdä ennen kuin heittää veivinsä. 

Toisin sanoin unelmalista, tai toivelista. 

Mieluummin kuin veivilista ehkä sittenkin elämän lista, elämänlista.  

Löysin yhden vihkoni sivuilta vuosien takaisen elämänlistani. 

Yllätysyllätys: olinkin toteuttanut jo monta asiaa listalta. 
Joko tietoisesti itse pyrkinyt toteuttamaan, tai sitten asioita oli tapahtunut minusta riippumatta. 
Huh-huijaa tätä elämää! 

La dolce vita! Vaikka ei aina niin suloistakaan! 

Silti suloista suurimman osan aikaa!

Tänä aamuna katsoin peiliin ja sieltä katseli taas erinäköinen ihminen. 

Miten sitä muuttuukaan. Jalostuu. Tai sitten ei.

Ihmettelen mitä kaikkea onkaan tapahtunut sieltä pällistelevälle ihmiselle viimeisen vuoden, kahden, tai viiden aikana. Ihan hurjasti. Ihan kaikkea. Voi, paljon ihanaa. 

 Laidasta laitaan lainehtivaa. 

Ihmettelen miten olenkin uskaltanut hypätä ja heittäytyä. Ja sitten vieläkin enemmän sitä, että olen näinä viime vuosina pystynyt heittäytymään pois ja jättäytymään. 
Enkä ajattele itseäni rohkeana.
Mutta silti.

Ja on myös niitä suunnittelemattomia elämän ylläreitä, joita on ripoteltu polulleni. Ihanuuksia ja onnen hetkiä. Niistä olen niin äärettömän kiitollinen. 

Ja sitten vielä niitä ikäviä, joista kantaa huolta. 
Niistäkin pitää olla kiitollinen.

Elämän rikkauttta. Koreutta.

Ja se oma ikä. Sen kanssa olemme nykyisin sinut. 

Joka kerta kun mittariin napsahtaa uusi luku ehkä enemmän sinut kuin aiemmin. 

Sen iän kanssa kun tulee niin paljon hyvää. Kun välittää vähemmän ja vähemmän monesta asiasta, jotka aiemmin olivat tärkeitä. 

Perspektiivi tarkentuu ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat. 

Ja kaikki tuntuu muuttuvan runsaammaksi, värikkäämmäksi 

ja täydemmäksi. Ja elämää itseänsä syleileekin eri tavalla!

Syksy on alkanut varsin upeana. 

Mikä on tämän alkusyksyn ja intiaanikesän ero?

Usvaiset aamut, silti kirpeän raikas ilma. 

Värit näyttävät muuttuvan kuin hidastetussa filmissä.

Pitäisi kuvata enemmän.

Sienimetsälle en ole vielä ehtinyt. 
Joku varoitteli, että pitäisi pitää kiirettä että kausi ei mene kokonaan ohi.

Jos menee menköön sitten. 

Eiväthän ne kaudet ole ennenkään meikäläistä odotelleet.

Tänään kuitenkin menemme leffaan leidiporukalla. 

Sitä dolcea vitaa parhaimmillaan! 

Menemme siksi kun voimme.

Ja ihan lopuksi. Muttei vähäisimpänä:

Juuri kun tämän blogin olemassaolo oli tullut vääjäämättä tiensä päähän, 

ilmestyikin toinen lukija. 

Ja pelasti tämän äkkikuolemalta.

Sai hymyilemään ja jäämään.

Toistaiseksi.

Tervetuloa melankolia

Kesä tuntuu vielä joka solussa. Näiden päivien ei haluaisi loppuvan koskaan.

Olen koettanut tarttua hetkeen, suorastaan tarrautua, 

silti kesä tuntuu soljuvan sormien lomitse. Armottomasti. 

Kesän hehkussa viivyttelen. Viihdyn niin. 

Rosén suudelmat huulilla. 

Ja aurinko päättää pulahtaa joka ilta samaan paikkaan.

Jätän jäähyväisiä sille. Ja samalla kesälle.

Tämä kesä on ollut pysähtymistä. Ja matkantekoa.

 Uutta olen hahmotellut, ääriviivoja luonnostellut. 

 

Silti näyttää vielä epäselvältä ja kuva on kovin epätarkka. 

Ajan kanssa, ajan kanssa, sanoo ystäväni.

 

Ja on tietysti, niinkuin aina, oikeassa.

 

 

Ja nyt. Ne kuulut elokuun illat. Autereista. Miten kaunista. 

Lempivuodenaikani syksy. Hiipii vähän varkain, aina se yllättää. 
Mutta tulee kuitenkin luotettavasti joka vuosi suunnilleen samaan aikaan.

Mikä muu tuoksuu yhtä syksyltä kuin elokuinen iltakävely?

 

Vasta kun tarvitsin täkin nukahtaakseni, 

annoin melankolialle luvan.

Heinäkuu

Talviturkki päällä vielä heinäkuussa. 

Minullakin.

Kuumuus yötä päivää.
Kerrankin.
 
Kesä.