Nuoruudenrakkauksia

En yleensä halua palata nuoruudenrakkauksien luo.
Aina jännittää, tuntuuko se vielä samalta, onko se edelleenkin rakkaus. Vai ainoastaan ihastus?

Vai onko se kenties muuttunut vihastukseksi?

On kirjoja, joiden pariin en enää koskaan halua palata.
Ne menisivät pilalle uudelleen lukemisella.
Olin teini-ikäisenä rakastunut Yassar Kemalin kirjoihin.
Luin niitä tietysti suomeksi. Ne olivat kiehtovia. Hyviä. Keksin jokin aika sitten kirjastossa ottaa mukaani yhden Kemalin.

En kyennyt lukemaan kuin kymmenkunta sivua ja kirja oli haudattava. Lopullisesti. Ei kirjailijassa ollut mitään
vikaa tai kirjan sisällössä. Suomennos vaan oli suoranaista roskaa. Oliko arvostelukykyni ollut niin ala-arvoinen silloin
aikoinaan? Mitä ihmettä? Nyt ajattelen, että asian ydin on perspektiivi. En silloin tiennyt mitä tiedän nyt.

En ollut osannut vaatia parempaa kieliasua suomeksi.

Tiina-kirjoihin en ole voinut palata. Tiedän varmuudella etten pystyisi niitä lukemaan.
Runotytöt sen sijaan ovat kestäneet aikaa. Ja niin on Salainen puutarhakin.
Viisikoitakin pelottaisi ottaa uudelleen luettaviksi.

Alkukesästä minulle avautui tilaisuus luiskahtaa sisään
yhteen todelliseen nuoruudenrakkauteeni.

Olin reissannut teininä eri puolilla Eurooppaa,
mutta yksi paikka oli ylitse muiden: Kreikan saaristo.

Ja siellä yksi saari ylitse muiden: Ios!

Sain paluun Iokselle aivan yllättäen, suunnittelematta.
Olin ihastuksissani.
Itse kylä, hora, oli edelleen juuri sellainen kuin muistinkin.
Aika oli pysähtynyt. Iltapäivällä kylässä hohkasi äänetön kuumuus. Muutama laiska kissa loikoili varjossa.

Ihmisiä ei näkynyt. Pari kauppaa sivukujilla ristikot ovissa. Kauppiaat olivat siestaa viettämässä.

Vaeltelin kuumilla, puhtaiksi lakaistuilla, valkoisilla kujilla pysähdellen siellä täällä. Ja hengitin sitä kaikkea sisään. Hetkittäin pääsinkin siihen samaan tunnelmaan, siihen samaan olotilaan kuin olin päässyt silloin joskus.

Väriloistossaan räiskyvät kukat tuntuivat pitävän sisällään
pikkukylän salaisuudet.

Ketä täällä asuu nykyisin? Millaista on elämä tällä
saarella tänään?

Miten maan kokema kriisi koskee tällä
pikkusaarella asuvia?

Nämä tuulimyllyt olivat vielä pystyssä.


Joltakin näytti puuttuvan hattu, ja kunnostusta
tuskin kannattaa odottaa maan taloudellisen tilanteen vuoksi.

Taitavat myllyt kuulua osastolle muinaisjäännökset.
Kävin katselemassa myös uusia paikkoja joita oli rakennettu noiden vuosien jälkeen.


Tottakai pettymys oli suuri: allasbaareja, biletystä,kovalla pauhavaa musiikkia ja mieletön meno päällä.

Toki ymmärrän, että maailma muuttuu, ajat muutuvat.
On muututtava aikojen mukana.

Turismi on Kreikalle tärkeämpää tänään kuin koskaan. Silti minusta jotain oli pilattu, rantaa raiskattu. Eihän voida jäädä menneeseen. Minusta olisi ollut kiva löytää saari sellaisena kuin sen muistin.

Olihan silloinkin bileitä ja saari täynnä nuorta porukkaa.
Aikakausi oli kuitenkin toinen.

Silloin oltiin hippejä ja tanssittiin paljain jaloin aamunkoittoon asti.
Ah, sitä ihanuutta ja nuoruuden huumaa,
kaipuuta ja melankoliaa.

Oli ihanaa sittenkin saada palata johonkin,
joka oli ollut niin tärkeä osa omaa nuoruutta.

Suloinen aikamatka.

Ja niin, summa summarum, nuoruudenrakkaus
löytyi kuin löytyikin sieltä.


Ja on hengissä ja voi edelleenkin loistavasti.

 

Tämä kuva löytyi vanhempieni ullakolta.
Minun ottamani silloin joskus.


Nyt jo kellastunut, mutta voi miten kiva muisto tämä onkaan.
Kävin tismalleen samalla paikalla. Ja näyttihän se suunnilleen samalta edelleenkin.


Sama villioreganon tuoksu leijui ilmassa. Ja sirkkojen loputon siritys kuumuudessa, se oli siellä 
edelleenkin, samanlaisena vahvana, jatkuvana 
 iltapäivän konserttina. 

  Jotain uutta oli rakennettu, kylä on tietysti kasvanut.
Yllätyin miten paljon samaa fiilistä ja samoja tuntemuksia sain silti siellä edelleenkin kokea.


Ja söin koko reissuni parhaan aterian pikkuisessa tavernassa.
Sain loistavaa palvelua ja sydämellisen vastaanoton.

Taisin olla ainoa asiakas juuri silloin.


Halusin jäädä sinne, muuttaa sinne asumaan.
Pikkuruisen valkoiseksi kalkitun talon yläkertaan.
Saisi istuskella terassilla ja katsella loputtomia auringonlaskuja. 


Miten ihmeessä ulkomaalainen meikäläinen 
tulisi toimeen siellä, sitä en tiedä.


Unelias ihanuus ympärillä oli kyllä jotain
uskomattoman houkuttelevaa.   

Ehkä jonain päivänä...

Vuodesta toiseen

Kaukaisuudet

(Sàndor Weöres)

Mistä tuuli huojahti puutarhaan?
Kaukaa, vuorien takaa, missä
vierasta kieltä puhutaan.

Mistä kasteiseen yöhön valo kohoaa?
Kaukaa, vieraista tähdistä, jotka
vain ajatus saavuttaa.

Mistä puhkeaa hengen-vavahdus?

Kaukaa, sieltä, missä loppuvat tähdet,

minne ei yllä ajatus.

teksti:

Sàndor Weöres

Kaivojen maa, 1970

suom. Anna-Maija Raittila

Eloon jäänyt

Täällä yksi, joka lukeutuu listojen tekijäksi, listaajaksi. 

Listat pysyvät joskus päässäni, joskus ne päätyvät paperille. 

 Joskus lennähtävät pois kuin voikukan haituvat 

ja niitä ei enää ole.

Veivilistat ovat nykyisin suosittuja, listat siitä mitä kaikkea itsekukin haluaa 

tehdä ennen kuin heittää veivinsä. 

Toisin sanoin unelmalista, tai toivelista. 

Mieluummin kuin veivilista ehkä sittenkin elämän lista, elämänlista.  

Löysin yhden vihkoni sivuilta vuosien takaisen elämänlistani. 

Yllätysyllätys: olinkin toteuttanut jo monta asiaa listalta. 
Joko tietoisesti itse pyrkinyt toteuttamaan, tai sitten asioita oli tapahtunut minusta riippumatta. 
Huh-huijaa tätä elämää! 

La dolce vita! Vaikka ei aina niin suloistakaan! 

Silti suloista suurimman osan aikaa!

Tänä aamuna katsoin peiliin ja sieltä katseli taas erinäköinen ihminen. 

Miten sitä muuttuukaan. Jalostuu. Tai sitten ei.

Ihmettelen mitä kaikkea onkaan tapahtunut sieltä pällistelevälle ihmiselle viimeisen vuoden, kahden, tai viiden aikana. Ihan hurjasti. Ihan kaikkea. Voi, paljon ihanaa. 

 Laidasta laitaan lainehtivaa. 

Ihmettelen miten olenkin uskaltanut hypätä ja heittäytyä. Ja sitten vieläkin enemmän sitä, että olen näinä viime vuosina pystynyt heittäytymään pois ja jättäytymään. 
Enkä ajattele itseäni rohkeana.
Mutta silti.

Ja on myös niitä suunnittelemattomia elämän ylläreitä, joita on ripoteltu polulleni. Ihanuuksia ja onnen hetkiä. Niistä olen niin äärettömän kiitollinen. 

Ja sitten vielä niitä ikäviä, joista kantaa huolta. 
Niistäkin pitää olla kiitollinen.

Elämän rikkauttta. Koreutta.

Ja se oma ikä. Sen kanssa olemme nykyisin sinut. 

Joka kerta kun mittariin napsahtaa uusi luku ehkä enemmän sinut kuin aiemmin. 

Sen iän kanssa kun tulee niin paljon hyvää. Kun välittää vähemmän ja vähemmän monesta asiasta, jotka aiemmin olivat tärkeitä. 

Perspektiivi tarkentuu ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat. 

Ja kaikki tuntuu muuttuvan runsaammaksi, värikkäämmäksi 

ja täydemmäksi. Ja elämää itseänsä syleileekin eri tavalla!

Syksy on alkanut varsin upeana. 

Mikä on tämän alkusyksyn ja intiaanikesän ero?

Usvaiset aamut, silti kirpeän raikas ilma. 

Värit näyttävät muuttuvan kuin hidastetussa filmissä.

Pitäisi kuvata enemmän.

Sienimetsälle en ole vielä ehtinyt. 
Joku varoitteli, että pitäisi pitää kiirettä että kausi ei mene kokonaan ohi.

Jos menee menköön sitten. 

Eiväthän ne kaudet ole ennenkään meikäläistä odotelleet.

Tänään kuitenkin menemme leffaan leidiporukalla. 

Sitä dolcea vitaa parhaimmillaan! 

Menemme siksi kun voimme.

Ja ihan lopuksi. Muttei vähäisimpänä:

Juuri kun tämän blogin olemassaolo oli tullut vääjäämättä tiensä päähän, 

ilmestyikin toinen lukija. 

Ja pelasti tämän äkkikuolemalta.

Sai hymyilemään ja jäämään.

Toistaiseksi.