Keskustelua ihmisen kanssa

Kuljettaja vastaili leppoisasti jutustellen kun ensiksi keksin aloittaa upeista kevätsäistä. Hän ei välittänyt aiheen tavanomaisuudesta, totaalisesta mielikuvituksen puutteesta, vaan tarttui tilaisuuteen kun tarjottiin. Muutamassa minuutissa keskustelu olikin mitä mielenkiintoisin. Tämä mies oli nimittäin kotiin kävellessään työvuoron päätyttyä nähnyt maamme ohitse kiitävän meteoriitin. Useita tähden lentoja aiemmin nähneenä hän heti huomasi, että tässä oli jotain erilaista, erikoisempaa. Ei niitä niin usein elämän aikana tule vastaan.
Olin ihmeissäni. Aika ainutlaatuista. Tuollainen oli minulta kokematta.

Hän oli puolestaan ihmeissään kun kerroin, että olin nähnyt useammatkin revontulet. Se oli häneltä vielä kokematta.
Kuvasin yksityiskohtaisesti ne komeimmat, jotka olin nähnyt kesäiltana leirintäalueella vuosia sitten.

Olimme vähän aikaa hiljaa.

Jokainen meistä tarvitsee sen oman viisitoista minuuttia, sanoi sitten tämä minua kuljettava mies.

Ja kertoi siitä omastaan. Kesäisin hän ajaa mielellään yövuoroa. Kadut ovat autiot ja hiljaiset, on valoisaa, siinä on sitä jotakin. On upeaa kun on niin hiljaista. Ja sitten vuoron päätyttyä hän kävelee kotiinsa, varhaisen aamun hiljaisuudessa, niityn poikki. Siinä ylitetään oja ja sitten hän pysähtyy. Ja sitten on se hetki. Juuri se hetki, tiedäthän.

Juu, tiedän kyllä.

Olimme taas hiljaa.

Sitten minä puolestani kerroin siitä miten ahdistunut olin aiemmin kun asuin suurkaupungin keskustassa. Viikonloppuisin vuokrasimme kaveriporukalla auton, jotta pääsisimme maalle, vuorille, vihreään puhtaaseen raikkauteen. Rauhaan. Siellä sitten vain oltiin. Ihan hiljaa. Ja hengiteltiin.
Myös syötiin, kiipeiltiin bambuissa, naurettiin.

Tankattiin sisään vihreyttä, että jaksaisi taas elää asfalttiviidakossa.


Suomalainen tarvitsee tilaa. Ilmaa. Hiljaisuutta.

Niin. Ihminen tarvitsee.

Olimme taas hiljaa.

Taisimme olla sielunsisaruksia.

Sitten hän jatkoi.

Hänen elementtinsä on kuitenkin meri.
Pikkuisena pojannassikkana hän pääsi isän matkaan merille. Mentiin Mustallemerelle asti. Nähtiin satamia, kaupunkeja, aavaa merta ja myrskyjä. Mentiin usean maan ja kulttuurin halki. Baku ja Batumi olivat paikkoja, joissa hän oppi miltä öljy haisee. Sen hajun hän muistaa, se palaa jostain aina silloin tällöin. Mitään muuta ihan samanlaista ei ole.

Sen matkan jälkeen hän aloitti eka luokan, oli kaksi viikkoa myöhässä lukukauden alusta. Tuon pienen pojan maailmaa täysin mullistaneen reissun jälkeen hänet istutettiin pulpettiin ja alettiin opetella miten tehdään ympyröitä lyijykynällä kouluvihkoon.

Nauroimme ääneen molemmat.

Sanoin, että se tuntui mielettömältä kaiken sen jälkeen mitä hän oli kokenut ja nähnyt.

Kävin keskustelua selvästikin viisaan miehen kanssa. Hän sanoi, että hyvähän se vain oli. Se antoi pikkumiehelle perspektiiviä. Hyvää vastapainoa niille merten seikkailuille.
Piti lapsen maan pinnalla.


Tähän asti en ollut nähnyt hänestä muuta kuin niskan ja selkämyksen. Istuin niin, että en nähnyt hänen kasvojaan edes peilistä, eikä hän minun. Taksiin noustessani en ollut kiinnittänyt huomiota hänen ulkonäköönsä.
Hän oli huomioinut minusta sen, että kissan kori oli rottinkinen, oikea kori-kori, ei muovia. Hänestä kopan pyöreä muoto oli myös viehättävä.

Tiesimme toisistamme jo nyt enemmän kuin moni pitkänkin tuntemisen jälkeen.

Kissa valpastui, se tunnisti, että oltiin tultu kotiin. Harmillista, nyt jo.

Kuskini kääntyi. Kasvot olivat rokonarpiset, elämää nähneet, mutta nuoremmat kuin miksi hänet olin ajatellut, vähän väsyneet. Silmät lempeät.

Tunsin itseni jotenkin etuoikeutetuksi, että olin saanut juuri hänet kuljettajakseni.

Miehen, joka pysähtyi aamun varhaisina hetkinä niityn reunaan, mutaisen ojan penkalle. Miehen, joka oli seilannut meriä ja nähnyt meteoriitin lennon. Ja tunsi aina joskus öljyn hajun nenässään.

Suurin osa meistä tietää missä ollaan juuri nyt. Monet tietävät ainakin suurin piirtein mihin olemme menossa.

Tässä oli ihminen, joka tiesi tarkalleen mistä oli tullut.

Huikea huhtikuu

Pitkä lumeton talvi on takana. Takatalvikin on takana. Elettyä aikaa, pimeää ja kylmää.

Lopulta heräsin valoon ja kevääseen.

Lintujen liverrykseen ja tuulten juhlaan.

Ikävästi puolikuntoisena elin läpi talven. Olen kuin metsän eläimet, kaivaudun pesääni potemaan. Kipeänä kääriydyn pieneksi keräksi peittojen alle ja haluan olla yksin, rauhassa.

Lopulta tervehdyin ja kömmin ulos talviuniltani. Tunsin voimani ja nousin siivilleni.

Ihana kevät. Ja uudet alut. Ihanuutta on eletty, itketty ja naurettu.

Suloisuutta koettu.
Huh, olen onnellinen.

Nyt ulos luontoon ja illalla illalliselle.

Huikea huhtikuu!

Olin tyystin unohtanut, että minulla on blogi.

Vaakakupissa

Yhtenä iltana ystäväporukassa käytyä keskustelua.

Ystäväni oli voinut huonosti nuorena aikuisena, kärsinyt huonosta itsetunnosta ja riittämättömyyden tunteesta. Asia ahdisti ja vaikeutti hänen elämäänsä. Niinpä hän hakeutui ammattiauttajan vastaanotolle. Käydyt keskustelut ammatti-ihmisen kanssa auttoivatkin käymään ongelmia läpi ja niihin tuli selkeys. Jonkin ajan kuluttua ystäväni koki, ettei enää tarvinnut auttajaa, vaan pärjäisi hyvin itsekin. 

Hän sai tarvitsemansa avun ja halusi jatkaa elämäänsä. 

Ammattiauttaja kuitenkin tarvitsi vakiasiakkaan tuoman tulon, niinpä kun ystäväni sanoi lopettavansa sessiot, tämä tokaisi, että tyypillistä, tämän taudin kuvaanhan kuuluu se, että potilas luulee olevansa valmis vaikkei olekaan ja haluaa lopettaa nämä sessiot. Et missään nimessä ole valmis.

Ystäväni, silloin edelleenkin epävarma nuori aikuinen, kuunteli ja uskoi terapeuttia ja jatkoi tämän luona käymistä. 

Jatkoikin melkein loputtomiin.


Hän on laskenut, että yli kymmenen vuotta terapiassa käymisen hinnalla hän olisi voinut ostaa omistusasunnon Suomessa. 

Tai vaihtoehtoisesti muuttaa johonkin lämpimämpään maahan, asua ja elellä siellä vuokraten pientä asuntoa myöskin useita vuosia.

Tänä päivänä ystäväni on katkera. 

Hän on hyvin katkera julmalle terapeutille, joka käytti hyväkseen epävarman nuoren tilaa ja rahasti tällä. Vieläkin enemmän hän on katkera ja vihainen itselleen, ettei irrottautunut silloin kun ihan ensimmäistä kertaa siltä tuntui.
Me muut lohdutimme häntä sillä, että tuo juttukaveri, vaikkakin maksettu, oli väylä tuulettaa asioitaan ja huonoa (tai hyvää) oloaan kaikki nuo vuodet ja on ihan varmasti auttanutkin häntä. 

Yksi asia on varma: ystäväni ei tule koskaan hakemaan apua tuon ammattikunnan edustajalta, vaikka ehkä sitä voisi joskus tarvitakin. Sen tuo kokemus teki. Luottamus on mennyt lopullisesti.

Lohdutimme häntä, että tehtyä ei saa tekemättömäksi ja asia pitäisi jo unohtaa. 
Tänään on tänään ja tämän päivän valintoihin voimme itse vaikuttaa. 
Kaikkea tällä hetkellä tekemäänsä kannattaa ajatella kriittisesti. Onko jotain, jota on tottunut tekemään, mutta siihen ei todellisuudessa kannataisi panostaa? Onko jotain karsittavaa?
Voisiko jossain asiassa tänään valita toisin? 

Myöskin vakuutimme hänelle, että kaikki jälkiviisaus ja katkeruus on turhaa. 

Sillä ei mitään voiteta. 

Itsepä olemme valinneet aikoinaan nuo asiat, omapa on syymme. 
Kaikki olemme tehneet virheitä.
Kenellekään muulle ei kannata olla katkera.
Katkeruus muutenkin tuo vaan pahaa mieltä, siitä kannattaa hankkiutua pikemmiten eroon.
Katkeruus syö sisältä.

Omien vanhojen valintojen kanssa pitää pystyä elämään. 
Tehty mikä tehty. 
Omalle itselle pitää olla armollinen.

Onneksi olemme nyt, tänään, viisaampia.

Häntä silti harmittaa.

Samainen ystäväni kärsii ulkonäköpaineista. 

Hän on hoikka ja urheilullinen. Hänen ruumiinrakenteelleen sopii mikä tahansa tyyli ja vaate. Hän on ikäistään huomattavasti nuoremman näkoinen ja oloinen. Monen naisen mielestä kadehdittavassa asemassa siis. Mutta hän itse haluaisi olla vieläkin hoikempi. Hän käyttää paljon aikaa ja energiaa tämän asian pohtimiseen ja sen kanssa painiskelemiseen. Hän käyttää (minun mielestäni) luvattoman paljon aikaa ja rahaa tuon halutun lopputuloksen saavuttamiseen. 

Hänellä ei ole rauhaa niin kauan kuin tuo päämäärä on saavuttamatta. 

Hän käy vaa'alla joka päivä useita kertoja. Vaa'an lukemat viitoittavat mihin suuntaan päivä menee. 

Hän on hoikka ja hyvännäköinen, mutta ei pysty siitä nauttimaan.

En ole yhtä hoikka kuin ystäväni. Mutta minulla on hyvä olla nahoissani.  Koen olevani juuri sellainen kuin minun tässä iässä, tässä elämäntilanteessa pitääkin olla. Olen tällainen kuin haluankin olla. On tasapainoinen ja sopusuhtainen olo.

Painoani sen sijaan en tiedä.

En omista vaakaa. 

Minulla ei ole ollut vaakaa viiteentoista vuoteen. Olen käynyt vaa'alla kaksi kertaa tuona aikana. Molemmat lääkärintarkastuksen yhteydessä: toinen työlupaa varten ulkomailla ja toinen tulotarkastuksessa kun aloitin työpaikassa  täällä Suomessa.

Molemmilla kerroilla nousin vaa'alle ainoastaan kun oli pakko. Ja molemmilla kerroilla jännitin mitähän se paino olisi. Kun en ollut tottunut sen tietämiseen, se oli tietenkin yllätys. Ha!

Jossain vaiheessa elämääni yksinkertaisesti vain päätin, että ulkonäkö ei saa olla niin tärkeä, että sitä pohtisin liikoja. Huoliteltu olemus on kohteliasta muita kohtaan. Pidän kivoista vaatteista ja pukeudun persoonallisesti. Pidän väreistä. Ulkoisella olemuksella viestitämme siitä mitä on sisällä.

Mutta yhtään minuuttia enempää kuin on tarpeellista en ulkoisen pohtimiselle suo.  Silloin vuosia sitten loppui samalla painon tarkkaileminen ja muutenkin ylenmääräinen ulkoiseen keskittyminen. Päätin käyttää sen ajan ja energian johonkin muuhun.

Se on ollutkin mainio päätös. Yksi parhaista.
Voin suositella muillekin. 
Elämä on helpompaa ja onnellisempaa. 
Kevyempää.
Ja uskallan väittää, että terveempää.

Ehtii tekemään paljon muuta. Nauttimaan.

Ystäväni ei ihan ymmärrä tätä valintaani, mutta lupasi harkita sen käyttöön ottamista.

Terapeutilla en ole vielä koskaan käynyt. 

Sekin aika ja raha on tullut käytettyä muihin juttuihin. 

Olen koko aikuiselämäni asunut vuokralla. Aina suhteellisen halvalla, mutta mukavasti. Olen niissäkin valinnoissa ollut onnellinen. Mukaan on mahtunut perhe, ystäviä, ihmissuhteita, harrastuksia, eri kulttuureja, elämyksiä ja seikkailuja. Sitten sitä ihan tavallista arkea ja työtä. Ja huoliakin yhdelle ihmiselle ihan riittävästi. 

Olen uskaltanut elää täyttä elämää.

Koen olevani tavattoman rikas ihminen.


Ehdoton en halua olla missään. Ei koskaan saisi sanoa ei-koskaan.

Omistusasunto olisi kyllä kiva. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän ajattelen, että kyllä helpottaisi elämää jos asunto olisi oma. 
Tietysti jossain merenrantapoukamassa se saisi olla...

Terapeutille menisin jos tuntuisi että sitä tarvitsisin. 
 Jo tietoisuus siitä, että ammattiauttajia on, on lohdullista.

Mutta vaakaa en edelleenkään edes harkitse.