Muusikon täytyy tehdä musiikkia

Käytiin katsastamassa Neil Young Kaisaniemen lavalla ystäväporukalla. Oli hieno konsertti, vaikkei ehkä aivan erinomainen. Silti, mahtava lisä tämän kesän antiin. Mies ja bändinsä ovat kovassa iskussa. Ei se palo esiintymiseen ikää kysy. Siinä vedettiin runsas parituntinen ilman taukoja tai lepoa. Täysillä. Huokasin useamman kerran nautinnosta ja ihailusta. Vanhat klassikot kuten Heart of gold saivat sydämen sykähtelemään muistojen tahtiin. Oli mukavaa huomata, että näille klassikkofestareille oli kokoontunut tosi paljon meitä, joille nämä olivat nuoruuden soundeja.

Ystävien kanssa juttelimme siitä, miten tuon ikäinen mies, joka on antanut kaikki nämä vuodet ja itsensä niin totaalisesti musiikilleen aina vain jatkaa. Ja jatkaa ja jatkaa. Eikä millään lopeta, no kun ei voi lopettaa. Totesimme vähän niinkuin yhteen ääneen, että joku vaan on laulaja. Tai muusikko. Ja sillehän hän ei voi yhtään mitään. Joka on syntynyt sellaiseksi sitten on sitä. Niin kauan kun pystyssä pysyy, palaa hän yleisönsä eteen. Kun kokee, että hänet on luotu sitä varten.

Noita ajatuksia sitten myöhemmin tuli käytyä läpi yksikseen tovi jos toinenkin. 

Niin monelta jonkun alan osaajalta olen kuullut tuon: jo lapsena tiesin, että minusta tulisi kirjailija. Tai tanssija. Tai urheilija. Se lahja, se vahvuus, on ollut siellä aina.  Aina tuossa yhteydessä sanotaan, ettei ollut vaihtoehtoja, siinä oli jotain vääjäämätöntä,  sille ei voinut mitään. Niin sen piti mennä ja tapahtua ja niin se sitten tapahtui.

Mutta entäs sitten kun ihminen ei olekaan mikään erityinen lahjakkuus, vaan tavallinen tallaaja? Entäs silloin se palo? Se vääjäämättömyys?

Jokaisella on oma identiteettinsä, omat vahvuudet ja ne asiat, jotka tekevät hänestä juuri sen joka hän on eikä jonkun muun. 

Silloinkin on tehtävä täysillä, mentävä täysillä. Ei tarvitse tyytyä keskinkertaisuuteen.

Ei se, mitkä kortit on peliin saanut, vaan se, miten ne pelataan. 

Olipa lähtötilanne mikä tahansa, itsehän valitsemme miten elämme, millä palolla ja millä intohimolla tanssahdellaan. 

Ihanuus on valinta.  Ihmetys on valinta. Heittäytyminen on valinta.

"A musician must make music, an artist must paint, a poet must write, if he is to be at peace with himself. What a man can be, he must be. This is the need we may call self-actualization ... It refers to man's desire for fulfillment, namely to the tendency for him to become actually in what he is potentially: to become everything that one is capable of becoming ..." 

 Dr. Abraham Maslown ajatuksia

Virkistäytymistä

Eilen lähdettiin Tilalle virkistäytymään. Tila oli jätetty meille  virkistystarkoituksiin, miksi siis ei mentäisi sinne virkistymään. Sieluni silmin näin marjapensaat, jotka notkuivat raskaina ja hedelmäisinä kuuman kesän jäljiltä. Kukaan ei ole käynyt niitä poimimassa. Ehkä kiehtovin ajatus oli kuitenkin heti pihalta alkavan aarniometsän mahdolliset kantarelliapajat. Mitä enemmän niitä ajattelin, sitä selvemmältä se näytti: sieltä palattaisiin sankollisen kanssa. Ja marjoja toinen mokoma. Olimme puhuneet puolesta päivästä perillä. 

Tapasimme tasan kymmeneltä autotallissa ja matkanteko sai alkaa.

Bauhausin autokaistalla odoteltiin vuoroamme. Oltiin päätetty, että vietäisiin rännit mennessämme sinne odottelemaan. Ne kun piti vaihtaa ennen syksyn tuloa, nythän voisimme kuljettaa ne samalla vaivalla.

Autokaistalta pyrki ulos asiakas, joka viittoili meitä siirtymään taaemmas. Kuskimme ei aikonut liikkua vaan viittoili takaisin, että mahdut, mahdut hyvä mies, anna mennä vaan. Tämä taas viittoili, ettei mahdu. Ei sitten millään. Kuskimme Tulisielu sitten päätti, että no siirrytään, siirrytään ja laittoi pakille niin että renkaat löivät tyhjää. Taaksepäin mentiin ja mentiinkin niin että rysähdettiin takana seisovaan autoon.

Onneksi muutaman ärräpään ja parin tulistumisen jälkeen pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että herrasmiehiähän tässä ollaan yhtä kaikki ja draama kuuluu elämään ja kyllä, mehän hoidamme tämän vakuutusyhtiön kautta. He venäläisinä olivat erityisen ymmärtäväisiä ja kohteliaita ja me taas pyytelimme anteeksi kun tulistuimme turhaan ja korotimme äänemme. Syytimme kuskimme huonoa kuuloa korkeasta voluumista. Mikä onkin totta, mutta ei oikeuta moiseen käytökseen.

Kuskimme rauhallinen ja äärimmäisen kärsivällinen puoliso alkoi jo epäillä tämän retken mielekkyyttä kun kaikki alkoi näillä vähemmän toivotuilla tapahtumilla. No, rännit saatiin, kiinnityskoukut ja ruuvit  ja koko komeus pakattiin pakuun. Rännit jäivät roikkumaan ikävästi oven raosta ulkopuolelle, mutta Bauhausista saatiin puna-valkoinen varoitusviiri siihen perään.

Alkoi tuntua siltä, että virkistäytymiseen pitäisi erityisesti virittäytyä. Alku ei ollut mitenkään lupaava. Lähdimme jatkamaan matkaa aika hiljaisissa tunnelmissa. Vakuuttelimme toinen toisillemme, että miten hienoa, ettei kukaan loukkaantunut. Ja kuinka paljolta säästyimme. Tuntui kesäiseltä ja aurinko hehkui. Painelimme Tuusulantietä tuhatta ja sataa. Vähitellen aloimme päästä kesäisen road tripin tunnelmiin ja letkeästi mentiin eteenpäin.

Oltiin siinä Hyrylän kohdalla vasta kun nenämme vainusivat omituisen käryn, joka ei tuntunut mitenkään suotavalta näin kesäisellä matkalla. Joku tehdas varmaan ulkosalla, olihan tällä alueella teollisuutta. Taisi haista kuin käryävä kumi. Tai jotain. Pysähdyimme oitis. Ja niinhän se oli, tuhatta ja sataa kun oltiin paineltu,  oikea takarengas oli kuumentunut ja suorastaan höyrysi. Sisältä hohkasi tulikuumaa kuminhajuista käryä. No, tämäkin vielä. Kolme muuta rengasta täysin normaalit.

Ei auttanut muu kuin kääntyä takaisin. Korvesta emme olisi päässeet millään pois me kolme jos rengas olisi mennyt. Tai me kolme taksilla, mutta paku olisi jäänyt Tilan pihaan. Kuskimme sitten muistikin, että pakun renkaissa olikin ollut jotain vikaa. Palailimme häntä koipien välissä, tai paremminkin rännit oven välissä, lähtöpaikkaamme. Tällä kertaa emme enää tulleetkaan tuhatta ja sataa, ylin nopeutemme oli kuuttakymppiä.

Päätimme virkistäytyä eväidemme kanssa pariskunnan kotona. Voileivät, keitetyt kananmunat, karjalanpiirakat, mustikkapiirakka ja vaniljakastike maistuivat ja nopeasti unohdimme, että Tilalla olisi ollut riippumatto, jossa olisi voinut lueskellakin. 

Eväiden syönti keittiössä olikin harvinaisen kivaa. Keittiön ikkunasta avautui näkymä pienelle varjoisalle pihalle, jonka nimesin heti mielessäni salaiseksi puutarhaksi. Valtava kuusi loi hämyisän tunnelman koko puutarhaan. Koristekurpitsa kiemurteli ruohikossa, hortensiapensas pukkasi kukkaa, ja kesäkurpitsat paistattelivat pulleita vatsojaan lehtien alla. Kesäkurpitsan herkät ja hattaraiset kukat sain poimia kotiin vietäviksi ja täytettäviksi siihen itse kurpitsojen joukkoon. Nam!

Kotiin päästyäni kömmin sänkyyn ja nukuin heti paikalla. Heräsin minuutilleen kahden tunnin päästä ja päätin, että oli liian myöhäistä pestä pyykkejä, niitä kun en haluaisi jättää yöksi ulos. Sen sijaan tartuin Tove Janssonin Näkymättömään lapseen ja luin Vilijonkasta, joka pelkäsi kuollakseen myrskyjä ja tyrskyjä. 

Ilta-auringon kajo haalisti kantarellien ja viinimarjapensaiden olemassaolon suorastaan kangastuksen kaltaiseksi unikuvaksi. Oma parveke tuntui kummasti Vilijonkan kalliorannalta.

Sateenkaari

Viime viikolla istuin bussissa kun yhtäkkinen sadekuuro iski suoraan kirkkaalta taivaalta. Tai siltä ainakin tuntui. Sade syöksyi valtavalla paineella asfalttiin niin että pisarat kimpoilivat yhtenä sumuna ja suihkeena varmaan puolen metrin korkeudelle kadun pinnasta. 

Aurinko paistoi edelleenkin täydeltä terältä jossain lähistöllä. Oli epätodellinen olo veden piiskautuessa ikkunaan ja kuitenkin oli kirkasta ja aurinkoista. Elettiin  lämmintä,  omituista ja vähän viekottelevaa elokuun ensimmäistä.

Olin marssinut Partioaitan ovesta sisään ja vähän myöhemmin rinkka kainalossa samaisesta ovesta ulos. Joskus on uskallettava toimia unelmiaan kohti. Jos unelmoidaan pitkistä junamatkoista ja aroista, hevoslaumoista ja jurtista, silloin hankitaan rinkka.

Katu nousi loivaksi mäeksi ja sade piiskasi tuulilasiin niin, että ihmettelin miten kuskimme näki eteensä. Yhtäkkiä huomasin, että siinä sumuisessa veden pärskeessä kadun pinnan yläpuolella oli komea, selvästi erottuva sateenkaari. Se seurasi auton mukana ja kulki koko ajan vierellä. 

Ihmeellistä mutta totta. En koskaan ole moista aiemmin nähnyt. 

Kun hidastimme, se hidasti, kun taas jatkoimme, jatkoi sekin samaa matkaa. Vasta kun käännyimme pois pääkadulta ja lähdimme laskeutumaan loivasti, jäi se pois matkasta.

Kokemus jätti taianomaisen tunteen loppupäiväksi.

Kuiskasiko sateenkaari, että hyvä sinä, oikea suunta?