Virkistäytymistä

Eilen lähdettiin Tilalle virkistäytymään. Tila oli jätetty meille  virkistystarkoituksiin, miksi siis ei mentäisi sinne virkistymään. Sieluni silmin näin marjapensaat, jotka notkuivat raskaina ja hedelmäisinä kuuman kesän jäljiltä. Kukaan ei ole käynyt niitä poimimassa. Ehkä kiehtovin ajatus oli kuitenkin heti pihalta alkavan aarniometsän mahdolliset kantarelliapajat. Mitä enemmän niitä ajattelin, sitä selvemmältä se näytti: sieltä palattaisiin sankollisen kanssa. Ja marjoja toinen mokoma. Olimme puhuneet puolesta päivästä perillä. 

Tapasimme tasan kymmeneltä autotallissa ja matkanteko sai alkaa.

Bauhausin autokaistalla odoteltiin vuoroamme. Oltiin päätetty, että vietäisiin rännit mennessämme sinne odottelemaan. Ne kun piti vaihtaa ennen syksyn tuloa, nythän voisimme kuljettaa ne samalla vaivalla.

Autokaistalta pyrki ulos asiakas, joka viittoili meitä siirtymään taaemmas. Kuskimme ei aikonut liikkua vaan viittoili takaisin, että mahdut, mahdut hyvä mies, anna mennä vaan. Tämä taas viittoili, ettei mahdu. Ei sitten millään. Kuskimme Tulisielu sitten päätti, että no siirrytään, siirrytään ja laittoi pakille niin että renkaat löivät tyhjää. Taaksepäin mentiin ja mentiinkin niin että rysähdettiin takana seisovaan autoon.

Onneksi muutaman ärräpään ja parin tulistumisen jälkeen pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että herrasmiehiähän tässä ollaan yhtä kaikki ja draama kuuluu elämään ja kyllä, mehän hoidamme tämän vakuutusyhtiön kautta. He venäläisinä olivat erityisen ymmärtäväisiä ja kohteliaita ja me taas pyytelimme anteeksi kun tulistuimme turhaan ja korotimme äänemme. Syytimme kuskimme huonoa kuuloa korkeasta voluumista. Mikä onkin totta, mutta ei oikeuta moiseen käytökseen.

Kuskimme rauhallinen ja äärimmäisen kärsivällinen puoliso alkoi jo epäillä tämän retken mielekkyyttä kun kaikki alkoi näillä vähemmän toivotuilla tapahtumilla. No, rännit saatiin, kiinnityskoukut ja ruuvit  ja koko komeus pakattiin pakuun. Rännit jäivät roikkumaan ikävästi oven raosta ulkopuolelle, mutta Bauhausista saatiin puna-valkoinen varoitusviiri siihen perään.

Alkoi tuntua siltä, että virkistäytymiseen pitäisi erityisesti virittäytyä. Alku ei ollut mitenkään lupaava. Lähdimme jatkamaan matkaa aika hiljaisissa tunnelmissa. Vakuuttelimme toinen toisillemme, että miten hienoa, ettei kukaan loukkaantunut. Ja kuinka paljolta säästyimme. Tuntui kesäiseltä ja aurinko hehkui. Painelimme Tuusulantietä tuhatta ja sataa. Vähitellen aloimme päästä kesäisen road tripin tunnelmiin ja letkeästi mentiin eteenpäin.

Oltiin siinä Hyrylän kohdalla vasta kun nenämme vainusivat omituisen käryn, joka ei tuntunut mitenkään suotavalta näin kesäisellä matkalla. Joku tehdas varmaan ulkosalla, olihan tällä alueella teollisuutta. Taisi haista kuin käryävä kumi. Tai jotain. Pysähdyimme oitis. Ja niinhän se oli, tuhatta ja sataa kun oltiin paineltu,  oikea takarengas oli kuumentunut ja suorastaan höyrysi. Sisältä hohkasi tulikuumaa kuminhajuista käryä. No, tämäkin vielä. Kolme muuta rengasta täysin normaalit.

Ei auttanut muu kuin kääntyä takaisin. Korvesta emme olisi päässeet millään pois me kolme jos rengas olisi mennyt. Tai me kolme taksilla, mutta paku olisi jäänyt Tilan pihaan. Kuskimme sitten muistikin, että pakun renkaissa olikin ollut jotain vikaa. Palailimme häntä koipien välissä, tai paremminkin rännit oven välissä, lähtöpaikkaamme. Tällä kertaa emme enää tulleetkaan tuhatta ja sataa, ylin nopeutemme oli kuuttakymppiä.

Päätimme virkistäytyä eväidemme kanssa pariskunnan kotona. Voileivät, keitetyt kananmunat, karjalanpiirakat, mustikkapiirakka ja vaniljakastike maistuivat ja nopeasti unohdimme, että Tilalla olisi ollut riippumatto, jossa olisi voinut lueskellakin. 

Eväiden syönti keittiössä olikin harvinaisen kivaa. Keittiön ikkunasta avautui näkymä pienelle varjoisalle pihalle, jonka nimesin heti mielessäni salaiseksi puutarhaksi. Valtava kuusi loi hämyisän tunnelman koko puutarhaan. Koristekurpitsa kiemurteli ruohikossa, hortensiapensas pukkasi kukkaa, ja kesäkurpitsat paistattelivat pulleita vatsojaan lehtien alla. Kesäkurpitsan herkät ja hattaraiset kukat sain poimia kotiin vietäviksi ja täytettäviksi siihen itse kurpitsojen joukkoon. Nam!

Kotiin päästyäni kömmin sänkyyn ja nukuin heti paikalla. Heräsin minuutilleen kahden tunnin päästä ja päätin, että oli liian myöhäistä pestä pyykkejä, niitä kun en haluaisi jättää yöksi ulos. Sen sijaan tartuin Tove Janssonin Näkymättömään lapseen ja luin Vilijonkasta, joka pelkäsi kuollakseen myrskyjä ja tyrskyjä. 

Ilta-auringon kajo haalisti kantarellien ja viinimarjapensaiden olemassaolon suorastaan kangastuksen kaltaiseksi unikuvaksi. Oma parveke tuntui kummasti Vilijonkan kalliorannalta.