Viipyilyä

Järven pinta oli tyyni ja puolikas kuu hohti sen pinnasta oranssiin hehkuvana.
Olimme saapuneet ystävien mökille. Matkanteko oli sujunut helposti ja perille päästiin hyvissä ajoin. Ilta oli silkkaa hunajaa, hyväilevää pehmeyttä.

Ja vesi yhtä lämmintä kuin ilma.

Ympärillä äänettömyys.
Huokaava, hengittävä hiljaisuus.
Kesti hetken päästä siihen sisään.
Siihen halusin jäädä. Siihen hetkeen.
Siihen tilaan.

Viipyä siinä.

Naapurimökin terassilta alkoi kuulua haitarin soittoa. Musiikki kulki järven pintaa pitkin kirkkaana ja voi niin surumielisenä. Melodiat tuntuivat kaikki tutuilta. Tunnistin nimeltä vain Elämää juoksuhaudoissa.
Onko surullisempaa kappaleen nimeä olemassakaan.

Kun astuin järveen soittaja lopetti soittonsa.

Aamuisessa metsässä pääsin todistamaan kurkien äänekästä tapaamista. Lammella käytiin keskustelua jostain, huudettiin ja roiskittiin, sitten noustiin yhdessä lentoon.
Upeat, majesteettiset linnut. 

Saimme puolukoita ja ylisuuria ja -kypsiä mustikoita. Ja paljon niitä saimmekin.

Syksy. Syys.

Seikkailimme saunassa turvenaamiot kasvoilla ja kaunistuimme. Saunoimme ja söimme. Leivoimme piirakkaa. Lueskelimme ja kuuntelimme radiota. Nukahdimme aikaisemmin kuin koskaan kotona.

Uskaltauduin juuri ja juuri kastelemaan itseni järvessä.
Ensimmäinen uintini tänä kesänä. Jos sitä uinniksi voi kutsua.

Kesästä tuntui vielä häivähdys rantakivillä.

Siihen uinnin jälkeiseen hetkeen olisin halunnut jäädä.
Siihen terassille pyyhkeeseen kääriytyneenä.
Siihen maisemaan.
Kun haitarin soittaja jatkoi soittoaan.

 Siihen hetkeen, jossa mitään muuta ei halua.

Suloisinta ehkä sittenkin oli löytö lähtöaamuna: lukemattomat valkoiset perhoset koristamassa  parvekkeen ikkunaa. Kuin maalaus. Öinen valo oli niitä siihen houkutellut.

Päättivät viipyä siinä kalpeassa aamuauringon hehkussa.

Toteutuneiden haaveiden kirja

Viime viikolla oli syntymäpäiväni. 

Syntymäni vuosipäivä.

Syntymäpäivässä on jotain juhlallista. Minulla on silloin tapana pysähtyä ja punnita mennyttä, katsoa kuvastimeen, samalla tavalla kuin teen uudenvuodenaattonakin. Hahmotan mitä vuosi on sisältänyt, mitä uutta, mitä minulle merkityksellistä on tapahtunut, mitkä tapahtumista olivat suunniteltua, mitkä yllättivät. Mitä elämä toi. 

Mitä olen oppinut, mistä luopunut, missä mennään juuri nyt ja mitä ajatuksia ja haaveita on tulevalle. Tai konkreettisia suunnitelmia. Mitä muutoksia haluan.

Lupauksia ja listoja kirjoitetussa muodossa en ole kuitenkaan tehnyt enää vuosiin.

Niitä tein vuosittain vuosikausien ajan. Aina vuodeksi eteenpäin. Niitä oli mukava lueskella myöhemmin seuraavana syntymäpäivänä, ja arvioida tilannetta. Olivatko jotkut haaveet toteutuneet. 

Uutena vuotena taas  punnitsin olinko elänyt sen moton mukaan, jonka olin sille vuodelle valinnut. 

Kirjattujen haaveiden lista. 

Toteutuneiden haaveiden kirja.

Jotkut haaveet ovat vain epämääräisiä ajatuksia, unen ja hereillä olon rajamailla kohdattuja tuntemuksia.

Häilyviä ja unenomaisia. 

Joku haalistunut epäselvä kuva, jolle ei osaa antaa tarkkaa nimeä tai ääriviivoja.

Haluaisin ehkä sittenkin ottaa nuo kirjaamiset takaisin käyttöön. On niitä kiva vuosien päästä lukea.

Tällä kertaa listalle tulisi ainakin matkoja ja ehkäpä suurempiakin muutoksia.

Olenkohan aloittanut tämän blogin sitä varten?
Onhan tämä alkanut elää omaa elämäänsä.

Ehkä jonain päivänä vaihdan tälle nimeksi Toteutuneiden haaveiden kirja.

Sntymäpäivääni edeltävänä iltana leivoin mustikkapiirakan.

Laitoin sitten pöytään työkavereille toimistolla kahvitauolla. 

Mustikalle sopiva kaveri on kermainen vaniljajätski. 

Isä ja äiti soittivat syntymäpäiväni iltana. Isä luki vanhasta Ajastaika-allakastaan minun syntymäni päivästä. Olivat äidin kanssa lähteneet illalla kunnansairaalaa kohti, kävellen. Ilta oli ollut viileä, heinikko jopa vähän kuurainen. Syyskuun alkupäivinä pohjoisessa.

Olin syntynyt heti puolen yön jälkeen.

Eilen sitten oli se päivä, jolloin juhlittiin niitä synttäreitä. 

En ollut viettänyt synttäreitä vuosiin, ainoastaan kahdestaan tyttären kanssa tai kahvittelulla vanhempieni kanssa. Pienimuotoista ja yksityistä. 
Nyt kuitenkin halusin juhlistaa tätä merkkipäivääni.

Paikaksi valitsin tummanpuhuvan, vähän rosoisen viinibaarin keskustassa. Montaa tällaista en ole Suomessa nähnyt. No en tosin ole sellaisia etsinytkään. Tämänkin ihan etsimättä löysin, se vaan tupsahti kaupungilla vastaani.

Kutsuin pienen ydinporukan kasaan ja kivaa olikin nähdä ja olla yhdessä. Sanoisin fantastista.

Miksi juuri me olemme ne parhaat ystävät? Mikä tekee meistä meidät?

Yhdistäväksi tekijäksi taisi lopulta valikoitua hulluus. 

Sanan parhaassa, imartelevimmassa merkityksessä. 

Tällaisena päivänä

Syyskuu

Tällaisena päivänä kissani nukkuu koko päivän.
Tällaisena päivänä itsekin käperryn peiton alle.
Tällaiseen päivään kuuluu iso kuppi kuumaa kaakaota.
Ja villasukat.
Ja kirja ja elokuva.

Tällaisena päivänä on kaikin puolin parasta, että on juuri sunnuntai.

Kuuntelen radiota vain viikonloppuisin. Syytä siihen en tiedä, ja tänään ensi kertaa huomasin, että näin on.

Viikko on ollut kiireinen ja vähän rasittavakin. On silkkaa ylellisyyttä saada vain olla ja levätä! Olla menemättä ja lähtemättä, jos ei halua. Tassutella villasukissa. Ja vain olla.

Onneksi viikon rutiinit rikkoi ystäväni tapaaminen. Hän oli pikavisiitillä Suomessa, ja olipa ihana nähdä viiden pitkän vuoden jälkeen. Elämä on vienyt, kasvattanut ja kuljettanut molempia suuntaan jos toiseenkin. Olemme kyllä nyt eri paikoissa, eri kohdissa; silti tuntui hyvältä ja tutulta, ja siltä, kuin eilen oltaisiin viimeksi nähty.

Sain noutaa mustikoita ystäväpariskunnalta. Ja puolukoita. Onneksi se oli eilen, jolloin ei satanut. He ovat pitäneet niitä minua varten pakkasessa, kun olin ollut muutaman päivän poissa.

En tietenkään voinut kieltäytyä kahvikupilliselta ja sienipiiraalta. He kun ovat niin sydämellisiä, luonnostaan. Siitä itse mitään tietämättä.

Taidanpa innostua leipomaan tämän kesän ensimmäistä puolukka-mustikkapiirakkaani.

Kesä vetelee viimeisiä hengenvetojaan. Syksy saa tulla.

Tänä aamuna yritin juoda aamukahviani parvekkeella, paksuun pörröisyyteen kietoutuneena. Oli niin kylmää ja harmaata, ja sade piiskasi lasiin, etten viihtynyt.
Ihmettelen miten pitkään kukkaseni jaksavat siellä. Milloin ne pitää roudata sisälle lämpimään?

Juuri nyt aurinko päätti tulla esiin. Huh huh! Eläköön syyskuu!