Auringon laskiessa

Istuin koulutuksessa pitkän iltapäivän. 

Olin ollut sadepäivänä taas kerran liikkeellä ilman sateenvarjoa. Odotin pitkään paussia hurjasta sateesta, ja kun se tuli rynnistin kadulle. Säästyin kuin säästyinkin pahimmalta kastumiselta ja ehdin koulutukseen.

On syyssade ihan kiehtovaakin. Joinain aamuina hyppään pyörän selkään vaikka tiedänkin, että työpaikalle astelee surkea, uitettu koira. Nautin siitä sittenkin.  Salaisuus niihin aamuihin on lämmin villatakki siellä odottamassa.

Iltapäivän aiheena oli arvot.

Yksi tehtävistä oli listata vieressä istuvan kanssa viisi asiaa, jotka ovat tärkeintä kunkin elämässä.

Rakkaus tuli mieleeni ensimmäisenä. Ja itsestäänselvyytenä. Kyllä mietinkin sitä, mutta en keksinyt mitään tärkeämpää.

Rakkaus. 

Agape. 

Tärkeintä. Kaiken alku ja juuri.

Vierustoverini ykkönen oli terveys. Jäin tuota miettimään .

Oliko hänellä joku syy, joku tuore kokemus miksi se on hänelle kaikkein tärkeintä? Sitä en koskaan saanut selville, koska en kysynyt. Myöhemmin olen sitä yrittänyt arvailla.

Tuleeko se tärkeäksi kun sitä ei ole, kun joku läheinen sairastaa? Tai itse. Vai onko se vain hänellekin itsestäänselvyys: olen terve ja sitä arvostan. Tai kenties pelkää sen menettävänsä. Valinta oli mielestäni siksi ihmeellinen, että hän on nuori, ja elinvoimaisen ja terveen oloinen. 

Ainakin ulkoisesti. 

Hänen listallaan ei rakkautta ollut, mutta oli perhe, ystävät. Ne selvästikin hänen luettelossaan tarkoittivat rakkautta. Minun listalleni nekin tulivat heti rakkauden perään.

Hän puolestaan ihmetteli viidettä minun asioistani: vapaus. Elämme demokraattisessa yhteiskunnassa, hassua, että valitsit tuon. Meillähän on vapaus. 

Onhan minulla vapaus. Vapautta minulla on. Valitsin sen koska se on tärkeää. 

Hän on oletettavasti terve, silti tai juuri siksi hän valitsi terveyden tärkeimmäksi asiakseen.

Terveys. Rakkaus. Rakkaus. Terveys. Tärkeitä. 

Minä rakastan ja minua rakastetaan.

Arvostan niitä asioita, joita minulla on. Olen kiitollinen.

Myöskin asia, jonka on ollut vähällä menettää, tulee tärkeäksi.

Vuosia sitten ystäväni parantui syövästä.  Siihen aikaan asuimme merenrantakaupungissa, joka oli kuuluisa upeista auringonlaskuistaan. Taitaa olla vieläkin. Niitä hän ei ollut aiemmin sen kummemmin huomioinut, ne olivat siinä elämän pauhussa menneet ohi. 

Toivuttuaan leikkauksesta hän otti tavakseen nousta kerrostalonsa katolle joka ilta auringonlaskun aikaan. 

Hän istui siellä ja katseli äänettömästi koko valoshown. 

Hän pyysi minut ja toisenkin ystävän mukaan aina kun se oli meille mahdollista.

Useat kerrat siellä istuimme ja nautimme. Tavaksi tuli nimenomaan olla hiljaa siksi kunnes aurinko oli kokonaan piilossa ja hämärä laskeutui yllemme. 

Nautimme yhdessä olosta, auringon kultaamasta taivaasta, sen hitaasta himmenemisestä. Nautimme siitä, että joka ilta se näytös oli erilainen. Riemuitsimme siitä, että ystävämme oli parantunut ja sai elämänsä  takaisin. Ne hetket ovat olleet aarteita. Olemme kaikki kolme edelleenkin hyvät ystävykset, vaikka elämä on riepotellutkin meidät eri puolille, eri mantereille, emmekä ole nähneet vuosiin. 

Silti nuo kokemukset ovat sinetöineet meidät jotenkin yhdeksi.

Muistan, että silloin aivan erityisellä tavalla korostui kiitollisuus. 

Toinen toisistamme.

Terveydestä.

Elämästä.

 

Muistan elävästi kuinka kiitollinen olin siitä, että itsekin olin terve.

 Olimme täynnä terveyttä ja elämää joka kerta kun aurinko hiipui mereen.

Viipyilyä

Järven pinta oli tyyni ja puolikas kuu hohti sen pinnasta oranssiin hehkuvana.
Olimme saapuneet ystävien mökille. Matkanteko oli sujunut helposti ja perille päästiin hyvissä ajoin. Ilta oli silkkaa hunajaa, hyväilevää pehmeyttä.

Ja vesi yhtä lämmintä kuin ilma.

Ympärillä äänettömyys.
Huokaava, hengittävä hiljaisuus.
Kesti hetken päästä siihen sisään.
Siihen halusin jäädä. Siihen hetkeen.
Siihen tilaan.

Viipyä siinä.

Naapurimökin terassilta alkoi kuulua haitarin soittoa. Musiikki kulki järven pintaa pitkin kirkkaana ja voi niin surumielisenä. Melodiat tuntuivat kaikki tutuilta. Tunnistin nimeltä vain Elämää juoksuhaudoissa.
Onko surullisempaa kappaleen nimeä olemassakaan.

Kun astuin järveen soittaja lopetti soittonsa.

Aamuisessa metsässä pääsin todistamaan kurkien äänekästä tapaamista. Lammella käytiin keskustelua jostain, huudettiin ja roiskittiin, sitten noustiin yhdessä lentoon.
Upeat, majesteettiset linnut. 

Saimme puolukoita ja ylisuuria ja -kypsiä mustikoita. Ja paljon niitä saimmekin.

Syksy. Syys.

Seikkailimme saunassa turvenaamiot kasvoilla ja kaunistuimme. Saunoimme ja söimme. Leivoimme piirakkaa. Lueskelimme ja kuuntelimme radiota. Nukahdimme aikaisemmin kuin koskaan kotona.

Uskaltauduin juuri ja juuri kastelemaan itseni järvessä.
Ensimmäinen uintini tänä kesänä. Jos sitä uinniksi voi kutsua.

Kesästä tuntui vielä häivähdys rantakivillä.

Siihen uinnin jälkeiseen hetkeen olisin halunnut jäädä.
Siihen terassille pyyhkeeseen kääriytyneenä.
Siihen maisemaan.
Kun haitarin soittaja jatkoi soittoaan.

 Siihen hetkeen, jossa mitään muuta ei halua.

Suloisinta ehkä sittenkin oli löytö lähtöaamuna: lukemattomat valkoiset perhoset koristamassa  parvekkeen ikkunaa. Kuin maalaus. Öinen valo oli niitä siihen houkutellut.

Päättivät viipyä siinä kalpeassa aamuauringon hehkussa.

Toteutuneiden haaveiden kirja

Viime viikolla oli syntymäpäiväni. 

Syntymäni vuosipäivä.

Syntymäpäivässä on jotain juhlallista. Minulla on silloin tapana pysähtyä ja punnita mennyttä, katsoa kuvastimeen, samalla tavalla kuin teen uudenvuodenaattonakin. Hahmotan mitä vuosi on sisältänyt, mitä uutta, mitä minulle merkityksellistä on tapahtunut, mitkä tapahtumista olivat suunniteltua, mitkä yllättivät. Mitä elämä toi. 

Mitä olen oppinut, mistä luopunut, missä mennään juuri nyt ja mitä ajatuksia ja haaveita on tulevalle. Tai konkreettisia suunnitelmia. Mitä muutoksia haluan.

Lupauksia ja listoja kirjoitetussa muodossa en ole kuitenkaan tehnyt enää vuosiin.

Niitä tein vuosittain vuosikausien ajan. Aina vuodeksi eteenpäin. Niitä oli mukava lueskella myöhemmin seuraavana syntymäpäivänä, ja arvioida tilannetta. Olivatko jotkut haaveet toteutuneet. 

Uutena vuotena taas  punnitsin olinko elänyt sen moton mukaan, jonka olin sille vuodelle valinnut. 

Kirjattujen haaveiden lista. 

Toteutuneiden haaveiden kirja.

Jotkut haaveet ovat vain epämääräisiä ajatuksia, unen ja hereillä olon rajamailla kohdattuja tuntemuksia.

Häilyviä ja unenomaisia. 

Joku haalistunut epäselvä kuva, jolle ei osaa antaa tarkkaa nimeä tai ääriviivoja.

Haluaisin ehkä sittenkin ottaa nuo kirjaamiset takaisin käyttöön. On niitä kiva vuosien päästä lukea.

Tällä kertaa listalle tulisi ainakin matkoja ja ehkäpä suurempiakin muutoksia.

Olenkohan aloittanut tämän blogin sitä varten?
Onhan tämä alkanut elää omaa elämäänsä.

Ehkä jonain päivänä vaihdan tälle nimeksi Toteutuneiden haaveiden kirja.

Sntymäpäivääni edeltävänä iltana leivoin mustikkapiirakan.

Laitoin sitten pöytään työkavereille toimistolla kahvitauolla. 

Mustikalle sopiva kaveri on kermainen vaniljajätski. 

Isä ja äiti soittivat syntymäpäiväni iltana. Isä luki vanhasta Ajastaika-allakastaan minun syntymäni päivästä. Olivat äidin kanssa lähteneet illalla kunnansairaalaa kohti, kävellen. Ilta oli ollut viileä, heinikko jopa vähän kuurainen. Syyskuun alkupäivinä pohjoisessa.

Olin syntynyt heti puolen yön jälkeen.

Eilen sitten oli se päivä, jolloin juhlittiin niitä synttäreitä. 

En ollut viettänyt synttäreitä vuosiin, ainoastaan kahdestaan tyttären kanssa tai kahvittelulla vanhempieni kanssa. Pienimuotoista ja yksityistä. 
Nyt kuitenkin halusin juhlistaa tätä merkkipäivääni.

Paikaksi valitsin tummanpuhuvan, vähän rosoisen viinibaarin keskustassa. Montaa tällaista en ole Suomessa nähnyt. No en tosin ole sellaisia etsinytkään. Tämänkin ihan etsimättä löysin, se vaan tupsahti kaupungilla vastaani.

Kutsuin pienen ydinporukan kasaan ja kivaa olikin nähdä ja olla yhdessä. Sanoisin fantastista.

Miksi juuri me olemme ne parhaat ystävät? Mikä tekee meistä meidät?

Yhdistäväksi tekijäksi taisi lopulta valikoitua hulluus. 

Sanan parhaassa, imartelevimmassa merkityksessä.