Ystäväni koti paketoitiin alkusyksystä.
Hän asustelee hupun sisässä kolmisen kuukautta.
Julkisivua kohennetaan. Kaupunki pesee kasvojaan, ja hyvä niin.
Ystäväni pyysi minua ottamaan hoiviini kaksi kasvia, jotka eivät jaksaisi kolmea kuukautta ilman päivänvaloa. Kodissanihan on paljon valoa ja minulla on parveke.
Adoptiolapseni olivat joulukoriin istutettu muratti ja suhteellisen korkeaksi ehtinyt boggenvilla. Kaksi kaunotarta. Boggenvilla kuitenkin kuivahko ja ilman kukintoa. Asetin ne parvekkeelle, olihan vielä ihan suotuisat ilmat ja annoin niille vettä ohjeistusten mukaan.
Muratti oli tullessaan hyväkuntoinen ja tykästyi parvekkeeseeni heti. Se otti jämäkän, suoraryhtisen asennon ja katseen valoa kohti. Se asettui uuteen paikkaansa mainiosti.
Boggenvilla taas ei selvästikään pitänyt uusista järjestelyistä ja ehkä ei muuttamisesta ollenkaan. Se alkoi pudotella lehtiään ja näytti alakuloiselta. Ymmärsin toki: eihän siltä oltu kysytty mitään. Tempaistiin vain pois ja kannettiin kankaisessa kassissa niin ettei se edes nähnyt minne sitä vietiin.
Kastelin sitä ja kääntelin enemmän valoa kohti, uusiin asentoihin.
Sitten kun ensimmäiset kylmät yöt hiipivät parvekkeelleni, siirsin sen sisälle.
Etsin sille sopivan paikan nurkkauksessa, jossa se saisi valoa, mutta myöskin voisi nojata hentoa varttaan seinää vasten.
Se jatkoi lehtien pudottelua uudesta paikasta ja jatkuvasta vedensaannista huolimatta.
Aamuisin menin sitä katsomaan sydän kylmänä. Ja lakaisin aina yön aikana pudonneita lehtiä pois.
Se riisuutui riisuutumistaan kunnes oli pelottavan alaston, pelkää hoikkaa ja käyristynyttä vartta.
Silti omalla tavallaan kaunis niin riisuttuna ja rujonakin.
Karun kaunis.
Ajattelin että jokin ei ollut kohdallaan, en vain tiennyt mikä.
Yritin jutellakin sille varovasti, vähän niinkuin tehdään tuttavuutta. Kyselin vointia sun muuta. Vastaukseksi sain vain vienon kumarruksen ja lattialle rapsahtavan, kuivan lehden.
Ihmettelin sen tilannetta. Voisiko sillä olla tulevaisuutta? Kuinka kauan se jaksaisi alamäkeään? Oliko se tuhoon tuomittu? Pelastaisiko sitä mikään?
Olin lähdössä pidennetylle viikonloppureissulle. Päätin, että palatessani en kestäisi löytää täysin kuihtunutta kasvia. Tein lähtövalmistelujani ja annoin neitokaiselle hyvän annoksen vettä, suorastaan kylvetin sitä. Eipä ainakaan kärsisi kuivuudesta hiljaisessa yksinolossaan.
Palatessani minua odotti henkiinheräämisen ihme.
Boggenvilla seisoi selvästi vahvistuneena, uusissa voimissaan. Se oli pukannut pikkuisia, hennonvihreitä lehtiä poissaollessani. Uusia, vahvoja alkuja.
Se oli selvästikin nauttinut yksinolostaan. Ja runsaasta vedestä.
Vaikka se lähtiessäni nojailikin seinään, oli se nyt irrottautunut ja seisoi omillaan, pystyssäpäin.
Ylväänä ja ryhdikkäänä.
Olin ollut poissa vain neljä päivää.
Ehkä se yksinäisyydessään vaan päätti, että nyt saa tämä pelleily riittää, olkoon, ei kai tässä muu auta kuin jatkaa... elämä jatkukoon.
Yhtään ainoaa vanhoista lehdistään se ei ole säästänyt. Sillä on täysin uusi elämä.
Ja löysinpä ihastuksekseni jokin aika sitten vaaleanpunaisia nuppujakin.
Uudistunut kaunotar. Täydellinen.
Tätä ihaillessani kuuntelen Schubertin Serenadea.
