Joulukortti 2

Lähetin ystävälleni joulukortin.

Viestiksi siihen kirjoitin tämän pikku runon, joka mielestäni sopii mainiosti juuri tähän jouluun.

Runo on Mirjami Lähteenkorvan hieno Poika ja kynttilä.

Poika ja kynttilä

Pieni kynttilä,

kun sinä olet kanssani tässä huoneessa,

en pelkää.

Pieni kynttilä,

kun sinä lämmität kylmää kättäni,

minun on hyvä olla.

Olisi varmasti hauskaa

osata valaista ja lämmittää

niin kuin sinä -

Pieni kynttilä,

sinä olet tänään pienempi kuin eilen!

Itketkö sinä?

Jotain, aivan kuin kyyneleitä

vierähti juuri alas.

Sitäkö sinä itket,

että tulet aina pienemmäksi,

sinä pieni, rakas kynttilä?

Mutta minä, 

minä tahdon kasvaa suuremmaksi.

Kerran olen yhtä suuri kuin isä.

Silloin näytän,

mitä minä osaan

ja kaikki katsovat ja ihmettelevät minua.

Pieni kynttilä,

voi, kuinka sinä raukka olet pieni!

Minä sammuttaisin sinut,

että et kuluisi aivan loppuun,

mutta minä tarvitsen sinua,

kun on pimeä ja kylmä,

ja sinä valaiset ja lämmität.

Pitääkö aina tulla pienemmäksi, 

että voi valaista ja lämmittää?

Runoon littyy yksi lapsuuden joulumuistoistani. 

Nimittäin lausuin sen - olisinko ollut kahdeksan vai yhdeksän -vuotias - kotikyläni kirkossa. 

Ei se ollut jouluaaton jumalanpalvelus, olisiko ollut joku adventtiajan iltatilaisuus. Pienen ihmisen mielestä mitään niin juhlallista tuskin oli olemassakaan.

Seisoin kirkon edessä yksin, kädessäni pieni kynttilä, jonka liekki lepatti vetoisessa kirkossa niin että pelkäsin sen sammuvan minä hetkenä tahansa. 

Mutta enemmän kuin kynttilän liekki lepatti pikkuinen sydämeni. Jännitin tuota juhlallista hetkeä niin, että edelleenkin muistan sen valtavan huminan kun laukkaavan sydämen hakkaus tuntui täyttävän koko kirkon. 

Tärisin hallitsemattomasti koko esityksen ajan.

En itse muista miten paljon takeltelin sanoissa, 

mutta kunnialla esitys on kuulemma mennyt.

Olin pukeutunut ruskeaan keinonahkaiseen liivihameeseen, jonka alla valkea pusero ja jalassa hohtivat mustat kiiltonahkakengät. 

Se oli hienointa mitä minulla oli.

Ja miksikö valitsin tämän kauniin ja vähän lapsenomaisen runon ystäväni korttiin?

Ehkäpä juuri tuon lopussa olevan ajatuksen vuoksi. 
"Pitääkö aina tulla pienemmäksi, että voi  valaista ja lämmittää?"

Ystäväni on vaatimaton ja taustalla pysyttelevä ihminen.

Omasta mielestään väritön ja huomaamaton. 
Sitä hän ei tietenkään todellisuudessa ole.

Hän on yksi kauneimmista ihmisistä jonka tunnen.

Hänellä on ilmiömäinen kyky luoda 

valoa ja lämpöä ympärilleen.

Siksi tämä runo.

Kiitos sinulle!

Joulukortti 1

Sain ihanan joulukortin.

Se tipahti postiluukusta paperisena, vanhanaikaisen hillittynä ja kauniilla joulumerkillä varustettuna.

Mikä riemu onkaan saada ihan oikeaa kirjepostia. Harvinaista ja ylellistä! Jouluisen kirjekuoren avaaminen tuntui yhtä juhlavalta kuin lapsena lahjojen avaaminen aattoiltana.

Istuuduin pöydän ääreen ja avasin sen vasta kun olin sytyttänyt tuikut punakultaisiin pikkulyhtyihin.

Kortti oli ystävältä ja sen sisältä löytyi tämä Aila Meriluodon runo:

Jotakin tapahtuu

Keto nukkui.

Uneensa kukkanen kuuli

miten ylitse hulmahti yöllinen tuuli

ja kuiskasi: Jotakin tapahtuu.

Vähän kukkanen raotti umpuista terää:

Sydänyöhän nyt on.

Ei, vielä en herää.

Vaan heikosti värähti öljypuu.

Joku lammas kedollaan päätään käänsi

ja mättään juuressa sirkka äänsi

ja silmät pienten eläinten

kuin lyhdyt syttyivät 

siellä ja täällä.

Jokin levottomuus oli nurmikon päällä,

jokin sanaton sanoma, ihmeellinen.

Ja katso: kaikki ne valvovat tässä,

kedon pienet oliot pimeässä

joka ylitse mustana kuin meri lyö.

Ja se uninen kukkakin toisten lailla

on äkkiä auki, pelkoa vailla.

Ja siinä se on: valo! Jouluyö!

Boggenvilla ryhdistäytyy

Ystäväni koti paketoitiin alkusyksystä.

Hän asustelee hupun sisässä kolmisen kuukautta.

Julkisivua kohennetaan. Kaupunki pesee kasvojaan, ja hyvä niin.

Ystäväni pyysi minua ottamaan hoiviini kaksi kasvia, jotka eivät jaksaisi kolmea kuukautta ilman päivänvaloa. Kodissanihan on paljon valoa ja minulla on parveke.

Adoptiolapseni olivat joulukoriin istutettu muratti ja suhteellisen korkeaksi ehtinyt boggenvilla. Kaksi kaunotarta. Boggenvilla kuitenkin kuivahko ja ilman kukintoa. Asetin ne parvekkeelle, olihan vielä ihan suotuisat ilmat ja annoin niille vettä ohjeistusten mukaan.

Muratti oli tullessaan hyväkuntoinen ja tykästyi parvekkeeseeni heti. Se  otti jämäkän, suoraryhtisen asennon ja katseen valoa kohti. Se asettui uuteen paikkaansa mainiosti.

Boggenvilla taas ei selvästikään pitänyt uusista järjestelyistä ja ehkä ei muuttamisesta ollenkaan. Se alkoi pudotella lehtiään ja näytti alakuloiselta. Ymmärsin toki: eihän siltä oltu kysytty mitään. Tempaistiin vain pois ja kannettiin kankaisessa kassissa niin ettei se edes nähnyt minne sitä vietiin.

 Kastelin sitä ja kääntelin enemmän valoa kohti, uusiin asentoihin. 

Sitten kun ensimmäiset kylmät yöt hiipivät parvekkeelleni, siirsin sen sisälle.

Etsin sille sopivan paikan nurkkauksessa, jossa se saisi valoa, mutta myöskin voisi nojata hentoa varttaan seinää vasten.

Se jatkoi lehtien pudottelua uudesta paikasta ja jatkuvasta vedensaannista huolimatta.

Aamuisin menin sitä katsomaan sydän kylmänä. Ja lakaisin aina yön aikana pudonneita lehtiä pois.

Se riisuutui riisuutumistaan kunnes oli pelottavan alaston, pelkää hoikkaa ja käyristynyttä vartta.

Silti omalla tavallaan kaunis niin riisuttuna ja rujonakin.

Karun kaunis.

Ajattelin että jokin ei ollut kohdallaan, en vain tiennyt mikä.

Yritin jutellakin sille varovasti, vähän niinkuin tehdään tuttavuutta. Kyselin vointia sun muuta. Vastaukseksi sain vain vienon kumarruksen ja lattialle rapsahtavan, kuivan lehden.

Ihmettelin sen tilannetta. Voisiko sillä olla tulevaisuutta? Kuinka kauan se jaksaisi alamäkeään? Oliko se tuhoon tuomittu? Pelastaisiko sitä mikään?

Olin lähdössä pidennetylle viikonloppureissulle. Päätin, että palatessani en kestäisi löytää täysin kuihtunutta kasvia. Tein lähtövalmistelujani ja annoin neitokaiselle hyvän annoksen vettä, suorastaan kylvetin sitä. Eipä ainakaan kärsisi kuivuudesta hiljaisessa yksinolossaan.

Palatessani minua odotti henkiinheräämisen ihme.

Boggenvilla seisoi selvästi vahvistuneena, uusissa voimissaan. Se oli pukannut pikkuisia, hennonvihreitä lehtiä poissaollessani. Uusia, vahvoja alkuja.

Se oli selvästikin nauttinut yksinolostaan. Ja runsaasta vedestä.

Vaikka se lähtiessäni nojailikin seinään, oli se nyt irrottautunut ja seisoi omillaan, pystyssäpäin.

Ylväänä ja ryhdikkäänä.

Olin ollut poissa vain neljä päivää. 

Ehkä se yksinäisyydessään vaan päätti, että nyt saa tämä pelleily riittää, olkoon, ei kai tässä muu auta kuin jatkaa... elämä jatkukoon.

Yhtään ainoaa vanhoista lehdistään se ei ole säästänyt.  Sillä on täysin uusi elämä.

Ja löysinpä ihastuksekseni jokin aika sitten vaaleanpunaisia nuppujakin. 

Uudistunut kaunotar. Täydellinen.

 Tätä ihaillessani kuuntelen Schubertin Serenadea.