Eilen oli vuorossa taas yksi riemukas jälleennäkeminen.
Tapasin tuttavuuden kahdentoista vuoden takaa.
Olin tavannut nuoren, kirkassilmäisen opiskelijapojan oleillessani Intiassa. Hän opiskeli teologiaa suunnitelmissaan katolisen papin ura. Hän oli yltiöpäisen idealistinen. Hän halusi palvella, antautua Jumalalle ja lähimmäisistä huolehtimiseen.
Pikkuruinen energiapakkaus ja suloinen miehenalku oli yhtä hymyä ja hymypoikaa ja kaikessa vilpittömyydessään suorastaan liikuttava.
Nyt edessäni seisoi noin nelikymppinen munkkimaisesti päälaelta kaljuuntunut, väsyneen oloinen mies. Hän oli pukeutunut ylisuureen vaaleaan villapaitaan. Hän oli saanut sen Pariisissa, kun täällä Europaassa on niin kylmä.
Nekin vähäiset hiukset, jotka kehystävät hymyileviä ja edelleenkin poikamaisia kasvoja ovat hyvää vauhtia harmaantumaan päin.
Hän on Euroopan kierroksellaan, jota varten hän on säästänyt viimeiset neljä vuotta. Hän valitsi Helsingin heti Pariisin jälkeen, jotta säästyisi siltä oikealta kylmältä talvelta. Tämäkin syksyinen ja kuurainen ilma on hänelle kylmintä, mitä hän on koskaan kokenut.
Hänen kunniakseen taivaalta leijaili alas muutama haituvainen lumihiutalekin.
Ylenpalttinen idealismi oli vaihtunut arkeen ja kovaan työntekoon. Ja vastuullisiin tehtäviin. Hän vastaa etelässä sijaitsevan noin 600:n perheen seurakunnasta, suuresta koulusta ja taitaapa vastata muutenkin koko alueensa katolisesta toiminnasta.
Vastuut ja haasteet (lue:ongelmat) ovat suuret. Siltikin hän edelleen kokee etuoikeudekseen palvella, auttaa, ohjata ja pitää huolta.
Tunnistan tuon saman vuosien takaisen idealistin kyllä nykyisten taakkojen ja huolienkin alta. Ihmettelen sitä omistautuneisuutta, sitä paloa, joka edelleenkiin paistaa hänen olemuksestaan.
Siinä seisoo habitukseltaan pieni, rakkaudessaan suuri ihminen.
Isäksi en sentään osannut häntä kutsua.
Vakuutuin keskustelujemme päätteeksi siitä, että tuollainen henkevä-universaali-huolenpito-myötätunto-välittämisrakkaus on sitä kauneinta.
Pyyteetön rakkaus.
Agape.
Kun rakastaa ja vaan rakastaa.
Ei siksi vaan kaikesta huolimatta.
Tuo palveleminen ja omistautuminen on tuonut tälle pienelle Isälle onnen. Hän on tyytyväinen siinä elämässä, niissä rakkauden puitteissa, jotka hän on valinnut.
Ihailen Isää ja olen onnellinen hänen puolestaan.
Ihmettelen miten tuohon päästään. Jokainenhan tekee omien valintojensa mukaan. Jokainen tallaa polkuaan omaan tahtiinsa ja omalla tyylillään. Ei tuollainen kutsumus ole suinkaan kaikille. Vain harvoille ja valituille.
Vaikka koen että minulta ei tuota samaa odoteta, siitäkin huolimatta sitoudun ajatukseen, että
haluan minäkin rakastaa enemmän.
